Kes­kus­te­len tu­le­vai­suut­taan poh­ti­van opis­ke­li­ja­nuo­ren kans­sa. Hän tus­kai­lee, mi­ten vai­ke­aa on luot­taa, et­tä opin­to­jen jäl­keen jär­jes­tyy kou­lu­tus­ta vas­taa­va työ. Roh­ke­nee­ko pe­rus­taa per­het­tä? Kan­taa­ko elä­mä? On vaan ko­e­tet­ta­va pär­jä­tä.

Nuo­ri to­te­aa kes­ken kai­ken, mi­ten pal­jon hel­pom­paa elä­mä oli­si, jos voi­si us­koa Ju­ma­laan. Kir­kos­sa mui­den jou­kos­sa is­tu­es­sa kau­neim­pien jou­lu­lau­lu­jen sa­no­ma ja tun­nel­ma oli­vat hän­tä pu­hu­tel­leet. Hä­nen ko­to­naan hen­gel­li­sis­tä asi­ois­ta ei ol­lut kos­kaan pu­hut­tu. Tämä elä­män­ky­sy­myk­si­ään poh­ti­va nuo­ri kai­pa­si ih­mis­tä suu­rem­paa tur­vaa. Et­tä tu­le­vai­suu­den epä­var­muu­den ja suo­ri­tus­pai­nei­den kes­kel­lä voi­si luot­taa asi­oi­den jär­jes­ty­vän, vaik­ka asi­at ei­vät omien suun­ni­tel­mien mu­kaan me­ni­si­kään.

Sai­ra­se­läk­keel­lä ole­va nai­nen ker­too, mi­ten hen­gel­li­set ky­sy­myk­set ovat al­ka­neet nous­ta mie­leen. Yk­sin ol­les­sa tur­vat­to­muu­den ko­ke­mus on jos­tain syys­tä tun­tu­nut lä­hes yli­voi­mai­sel­ta. Puo­li­so ei näis­tä asi­ois­ta pal­joa piit­taa. Nai­nen ker­too, et­tä lap­suu­de­nus­kon kai­puu tun­tuu konk­reet­ti­ses­ti sy­dä­mes­sä. Ko­to­na ope­tet­tu il­ta­ru­kous on tul­lut taas tär­ke­äk­si. Kai­paus saa­da us­koa tur­val­li­ses­ti on ti­lan­tees­sa kä­sin kos­ke­tel­ta­va.

Kes­kus­te­lut, jois­sa toi­nen on­kin ha­lun­nut pu­hua oma­koh­tai­sen us­kon kai­puus­ta, ovat kos­ket­ta­neet mi­nua. Näis­sä edel­lä ku­vaa­mis­sa­ni koh­taa­mi­sis­sa ”Mitä kuu­luu?” -ky­sy­mys joh­ti sy­vään kes­kus­te­luun. Sain ol­la kuun­te­li­jan ja rin­nal­la kul­ki­jan osas­sa, kun toi­nen pur­ki miel­tään pai­na­via asi­oi­ta. Ais­tin Ju­ma­lan kut­su­van hei­tä eri ta­voin.

Näi­den koh­taa­mis­ten jäl­keen olen poh­ti­nut, mi­ten ar­vo­kas asia kris­til­li­nen kas­va­tus on­kaan. Jos sitä ei ole ol­lut lain­kaan, kai­paus tä­hän voi elä­män­myrs­ky­jen kes­kel­lä ol­la ki­pe­ä­kin. Jos taas lap­suu­den­ko­dis­sa on ker­rot­tu hy­väs­tä Ju­ma­las­ta, muis­to täs­tä voi vuo­si­kym­me­nien­kin jäl­keen kut­sua ko­ke­maan to­dek­si oma­koh­tai­sen us­kon tuo­maa tur­vaa.

Mie­lee­ni nou­see pari it­sel­le­ni tär­ke­ää muis­toa lap­suu­des­ta. Olen isä­ni sy­lis­sä. Kat­son su­vi­seu­ra­tel­tan val­kois­ta, hoh­ta­vaa kat­toa, joka lap­sen­sil­mis­sä­ni on to­del­la kor­ke­al­la. On tur­val­lis­ta ol­la. Toi­nen muis­to on ko­din sun­nun­tai­aa­mus­ta. He­rään sii­hen, et­tä äi­ti keit­tää puu­roa ja hy­räi­lee Sii­o­nin lau­lua. Tie­to, et­tä on ole­mas­sa Kaik­ki­val­ti­as Hyvä Ju­ma­la, joka oh­jaa elä­mää­ni, piir­tyi lap­sen­mie­lee­ni jo var­hain. Elä­mäs­sä­ni on toki ol­lut het­kiä, jol­loin lap­se­nus­ko on ol­lut ko­e­tuk­sel­la. Sa­noi­ko Ju­ma­la to­del­la niin? Tämä ky­sy­mys on ol­lut jos­kus ki­pe­ä­nä­kin mie­les­sä.

Kun on tur­va Ju­ma­las­sa – voi­ko ol­la suu­rem­paa tur­vaa ke­nel­lä­kään?