Ur­ku­ri aloit­taa al­ku­soi­ton vir­teen Jo nous­kaa kris­ti­tyt, val­vo­kaa. Ai mikä soin­ti. ää­ni tu­lee rau­hal­li­ses­ti koh­ti ja le­pää, sii­nä ei ole mi­tään tiuk­kaa ei­kä pa­ko­no­mais­ta. Kym­men vuot­ta sit­ten näi­hin Åker­man-ur­kui­hin teh­ty suur­re­mont­ti pa­laut­ti urut al­ku­pe­räi­seen asuun. Koko ko­neis­to ra­ken­net­tiin uu­des­taan ja eri uu­dis­tuk­sis­sa pois­te­tut pil­lit pa­lau­tet­tiin ja kun­nos­tet­tiin. Seu­ra­kun­ta yh­tyy ujos­tel­len vir­teen, sil­lä se on tun­te­mat­to­mam­pi. Mi­nun­kin täy­tyy seu­ra­ta tar­kas­ti nuot­te­ja ja sa­no­ja. Tää­hän on jy­ke­vä, suo­ris­ta­pa ryh­tiä vä­hän.

– Kuin is­kee idäs­sä sa­la­ma ja näh­dään län­nes­sä as­ti, niin kai­kuu äk­kiä pa­suu­na ja kut­suu kau­his­ta­vas­ti, pri­ma­vis­taan iso­teks­ti­ses­tä vir­si­kir­jas­ta.

Seu­ra­pu­he al­kaa. Van­ha pu­hu­ja on kau­ka­na kir­kon edes­sä. Teks­ti­nä on Psal­mi 90, Moo­sek­sen, Ju­ma­lan mie­hen, ru­kous.

– Jo en­nen kuin vuo­ret syn­tyi­vät, en­nen kuin maa ja maan­pii­ri sai­vat al­kun­sa, sinä olit, pu­hu­ja aloit­taa.

Kat­tok­ruu­nus­sa 28 kynt­ti­lä­lamp­pua, vir­sien sum­ma 203, vir­sien ero­tus ta­san 105. Pu­hu­ja jat­kaa:

– Kirk­ko­vuo­den lo­pus­sa ja uu­den alus­sa mei­dän on hyvä poh­tia ajan ku­lua. Psal­min­kir­joit­ta­jan mu­kaan pi­sin­kin elä­mä on vain tur­huut­ta ja vai­vaa, ne – ni­mit­täin vuo­det – kii­tä­vät ohit­se, ja me len­näm­me pois.

Sii­nä is­tu­es­sa vii­kon vauh­ti vaih­tuu lau­an­tai-il­lan py­säh­ty­nei­syy­teen. Kirk­ko­sa­lis­sa on hii­ren­hil­jais­ta, jos­ta­kin kuu­luu hä­ly­ty­sa­jo­neu­von ujel­lus.

Seu­ra­pu­heen jäl­keen lau­le­taan muu­ta­mia vir­siä. Olen tent­ti­nyt vir­si­kir­jan, mut­ta seu­raa­van vir­ren kans­sa pi­tää sil­ti taas vä­hän kun­nos­tau­tua. Ur­ku­ri lait­taa soo­lo­re­kis­te­riin obo­en ja hou­kut­te­lee seu­ra­kun­taa lau­la­maan. Vii­mei­ses­sä sä­keis­tös­sä voi jo lau­laa huo­let­to­mam­min ja kes­kit­tyä upe­aan ru­noon:

– Ja niin kuin yl­jän saa­pu­es­sa juh­lak­si vaih­tuu kes­kiyö, hän saa­puu rau­han­ruh­ti­naa­na, kun ker­ran suu­ri het­ki lyö. Sekai­sin tuo­mi­o­ta ja jou­lun juh­laa, pe­lot­ta­vaa ja yh­tä ai­kaa maa­il­man tur­val­li­sin­ta.

Kun kaik­ki vir­si­tau­lun lau­lut on lau­let­tu ja pu­hu­ja siu­nan­nut kirk­ko­kan­san, nou­sen pen­kis­tä ja läh­den ulos. Kir­kon rap­pus­ten ala­pääs­sä sei­soo pari ys­tä­vää­ni.

– Ju­ma­lan ter­ve!

– Ju­ma­lan ter­ve, hy­vää uut­ta vuot­ta!

Vaih­dam­me kuu­lu­mi­sia, ys­tä­vä on sil­min­näh­den iloi­nen ja ren­to, sil­lä hä­nel­lä on juu­ri al­ka­nut muu­ta­man kuu­kau­den työ­va­paa. Oli­si mah­dol­li­suus py­säh­tyä kun­nol­la ja aja­tel­la. Ru­ve­ta jopa kon­ma­rit­ta­maan.

Mu­ku­la­ki­vi­ka­dul­la kä­vel­les­sä vih­moo vet­tä niin, et­tä sa­teen­var­jol­la ei tee mi­tään. On niin kos­te­aa, et­tä sil­mä­la­sit kas­tu­vat. Toi­set ih­mi­set kä­ve­le­vät sel­kä kyy­rys­sä pak­suis­sa top­pa­ta­keis­sa, toi­set pu­keu­tu­nei­na kuin lep­pe­ään elo­kuun il­taan. Man­ner­hei­min­tien uu­det jou­lu­va­lo­tol­pat ki­mal­ta­vat, ja Alek­si on täyn­nä jou­lu­va­loa. Van­hal­ta tu­lee vä­keä tu­pa­kal­le ka­dul­le. Kui­ten­kin huo­kaa sie­lum­me, si­nua näh­dä kai­paa se. Jo jou­du…Olen tör­mä­tä ai­ru­e­nau­haa olal­laan kan­ta­vaan nuo­reen nai­seen.

Lui­kah­dan maan al­le So­kok­sen nur­kal­ta. Kau­pas­sa myy­jä pus­sit­taa vas­ta­pais­tet­tu­ja lei­piä pa­pe­ri­pus­sei­hin. Il­mas­sa lei­juu läm­pi­mäi­sen tuok­su. Ad­vent­ti­aa­mu­me­hua, mys­liä, juus­toa ja pa­ket­ti tum­ma­paah­tois­ta kah­via, muu­ta kait siel­lä jo oli­kin.

Kas­sal­la aa­si­a­lai­nen seu­rue huo­maa, et­tei ol­lut pun­nin­nut he­del­miä. Seu­rue ha­jaan­tuu, toi­set jää­vät pai­koil­leen ja toi­set läh­te­vät jo­not­ta­jia väis­tel­len pun­ni­tus­pai­kal­le. Kas­sa toi­vot­taa kai­kil­le hy­vää vii­kon­lop­pua.

– Kii­tos sa­moin, hy­vää uu… vii­kon­lop­pua si­nul­le­kin!

Oi­kai­sen maan al­ta juna-ase­mal­le. Kom­pas­si­au­ki­ol­la mies näp­päi­lee ki­ta­raan­sa ja vah­vis­ti­met tois­ta­vat me­tal­lis­ten kie­lien vin­ku­mi­sen. Hän­tä kuun­te­le­va jouk­ko huo­juu puo­li­kaa­res­sa soit­ta­jan edes­sä.

– Jee­sus, sä Her­ram­me, sua seu­ra­ta tah­dom­me.

Oi, mikä ba­ri­to­ni! Nou­sen ra­put rau­ta­tie­a­se­man odo­tus­hal­liin, lau­lu se­koit­tuu sen se­ka­vaan akus­tiik­kaan.

Me­nen ai­ka­tau­lu­sei­näl­le mui­den ih­mis­ten vie­reen. Sei­son nis­ka ke­nos­sa ja kat­se­len. Tuol­ta pää­si­si Ro­va­nie­mel­le, tuol­la ju­nal­la Tam­pe­reel­le ja tuos­ta Rii­hi­mä­el­le. Otan kui­ten­kin oman ju­nan, se läh­tee lai­tim­mai­sel­ta rai­teel­ta ja on kah­dek­san mi­nuu­tin pääs­tä ko­to­na. Ohit­te­len ih­mi­siä ja vaih­dan ruo­ka­pus­sia kä­des­tä toi­seen. Il­ta­seu­ro­jen olo seu­raa mu­ka­na tu­pa­ten täy­teen ju­na­vau­nuun. Huo­nee­si ol­la voi­sin, niin kii­tok­se­ni toi­sin, si­nul­le, ar­moi­sin.