Lännen puolella taivas oli räikeän punainen ja puronuoman takana olevalle pellolle hiipi ihmeellinen sumu. Eteinen oli täynnä laukkuja ja makuupusseja, sohvat olivat täynnä istujia, ovella seisoi hakijoita, ja siellä täällä seisoskeli muutamia ihmisiä pienissä porukoissa. Rippikoululeirin talvijakso päättyi juuri, ja koko väki pakkaantui odottelemaan kotiinlähtöä eteiseen.
Olimme olleet viikonlopun yhdessä. Meitä oli 77 rippikoululaista, 11 isosta, kaksi ohjaajaa ja neljä opettajaa. Viikonloppu oli ollut intensiivinen ja rauhallinen, vaikka talo oli ääriään myöten täynnä väkeä. Leiri lähti mukavasti käyntiin, sillä perjantain tutustumisillassa keskityttiin pohtimaan yhdessä, millainen on hyvä rippikoululeiri. Jokainen ryhmä sai tehtäväkseen piirtää suuren puun. Sen juuriin kirjoitettiin ryhmäläisten ajatuksia, miksi he olivat tulleet riparille ja mihin rippikoulu heidän mielestään perustuu. Runkoon kirjoitettiin asioita, jotka vaikuttavat siihen, että leiristä tulee hyvä, ja oksiin, mitä itse aikoo asian eteen tehdä. Oksiin piirrettiin lehtiä, ja niihin kirjoitettiin omat toiveet rippikoulusta. Toiveet olivat mieluisia: Haluan uusia kavereita ja vielä enemmän uusia kavereita. Haluan keskustella uskontoon liittyvistä jutuista. Haluan, ettei ketään kiusata, eikä ketään jätetä. Haluan, ettei kenenkään tarvitse olla yksin.
Vastavalmistuneena kanttorina pidin rippikoulussa musiikkitunteja, jotka olivat oikeastaan 45 minuuttia pitkiä kalvosulkeisia. Tuntien käsikirjoitus seurasi opiskelujeni kirkkomusiikin historian luentoja, ja olen varma, ettei kronologiassa tapahtunut pienintäkään oikaisua. Eri vuosisatojen käsikirjoituskalvokopiot vain viuhuivat piirtoheittimelle, kun kuuntelutin gregoriaanista kirkkolaulua ja johdattelin edessäni nuokkuvaa hupparikansaa neumien salaperäiseen maailmaan. Kynät rapisivat ja huokaukset tihentyivät, mitä pidemmälle päästiin suomalaisen virsikirjan vuosisatoihin ja laulamaan virsien käännösvariaatioita eri aikakausilta. Muistan vieläkin melko hyvin, miltä aamusumuinen katse näyttää, kun kerron kuuntelijalle lukuisin esimerkein, miten gregoriaanisesta kirkkolaulusta polveutui vuosisatojen saatossa kansankielinen ja uruilla säestettävä virsi.
Aika ja ikä on tuonut mukavasti suhteellisuudentajua omien oppituntien pitämiseen rippikoulussa. Nyt ajattelen, että tiedon sijaan tärkeintä musiikkitunneilla on kohtaaminen. Joidenkin rippikoululaisten kanssa kilpailu ruutuajasta kännykän ja muun olemisen organisoinnin kanssa on kovaa. Isossa porukassa on iso määrä erilaisia oppijoita ja monipuolisia muusikoita, ja opettajana tuntuisi mukavalta, että jokainen saisi oppitunneilta jotakin haastetta. Ajattelen, että tuntisuunnitelmani ja opetusmenetelmäni ovat osuneet kohdilleen, jos olen pystynyt haastamaan rippikoululaiset ja saanut aikaan keskustelua. Ja jos olen saanut leirin laulamaan.
Ja tällä leirillä laulettiin. Rippikoululaisten mielestä yhdessä laulaminen ”on ihan ok, koska silloin ei kuulu, jos ite mokaa”. Mokien peittoamista tärkeämpää minusta oli kuitenkin se, että yhdessä laulettaessa tultiin keskittyneeksi toisten kanssa yhtä aikaa samaan asiaan, olemaan läsnä samassa kokemuksessa ja tunnustamaan laulullamme samaa asiaa. Minusta mikään muu menetelmä maailmassa ei saa vastaavanlaisia kokemuksia aikaiseksi.
Talvijakson viimeisellä oppitunnilla aiheena oli uskon tunnustaminen. Opettaja antoi tehtäväksi keskustella pienryhmässä aiheesta muutaman raamatunkohdan valossa. Hetken päästä muutamasta pienryhmästä tuli isompi ryhmä ja lopulta keskusteltiin asiasta koko porukan kesken. Opettaja halusi kommentteja tilanteisiin, joissa kaveri pyytää esimerkiksi juomaan kaljaa jonnekin tai koulussa on alkamassa tanssitunti. Isossa, noin 80 rippikoululaisen, ryhmässä tilanne tuntui aika tutulta. Vastauksia alkoi kuulua ympäri salia: ”Mä sanoisin, etten lähde, koska lestaadiolainen.” ”Mä sanoisin, että vakaumuksen takia en lähe.” ”Mun kaverit tietää, että mä oon uskovainen, niin ei tartte sanoo mitään”, vastasi yksi rippikoululainen takapenkistä. Opettaja haastoi ryhmää ajattelemaan tarkemmin ja jatkoi kysymistä: ”Onkohan tuo ihan oikea vastaus? Onko se, että olet lestaadiolainen, sinulle perimmältään syy tehdä valintoja toisella tavalla kuin valtaosalle ihmisiä? Vai mikä se syy on?”
Niin, onko se? Mitä sinä vastaisit?
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys