– Se on ihan irti, sanon veneen takatuhdon alta sukelluksista toisena purjehduspäivänä.
Pellinkiläinen on kotisatamassa, ja tuuli heiluttaa sitä aika tavalla.
– Toinen pakoputken putkista menee pönttöön ja toinen suoraan veneen laitaan. Tämä katkennut menee suoraan laitaan ja on nyt irti siitä, jatkan.
Kömmin tuhdon alta pois, sillä siellä on tukalan ahdasta, eikä mistään oikein saa tukea.
– Kyllä mun järkeeni ei mahdu, miten kummasa tää on rakennettu. Tätä et korjaa et millään, kun ei tonne pääse. Se on vissiin niin ajateltu, ettei tätä tulla ikänään korjaamaan, sanoo Moottoriasiantuntija seisoessaan tuhdon edessä kädet mustina rasvasta.
Veneen turvotus ja vesillelasku olivat sujuneet hyvin, mutta sitten yhtäkkiä ilmaantui kremppoja, joihin en maalla osannut varautua. Tämä pakoputken irtoaminen liitoksistaan oli yksi niistä. Kun vene kävi, pakoputki puski käryt ja pakokaasuveden pilssiin. Pakoputken kiinnittäminen takaisin paikoilleen onnistuisi vasta maalla, joten nyt se oli vain tukittava. Sitä varten lämmitän kutistussukkaa veneen hätävaraksi tarkoitetun kiilan ympärille ja työnnän sen pakoputken päähän. Moottoriasiantuntija naputtelee kiilan tiiviisti putkeen ja pitelee putkea koholla, kun kiinnitän tulpan kutistesukan avulla pakoputken päähän. Olemme innostuneita, sillä tämä ratkaisu näyttää toimivan.
– Nyt se on hyvä. Ajoääni on nyt sitte vähä erilainen ku ennen. Mutta kyllä tällä tän kesän purjehtii, Moottoriasiantuntija sanoo.
Norjalainen säätiedotus lupaa hyvää venekeliä viikonlopuksi. Lähden Ystävän kanssa Isosaareen, joka on tänä kesänä ensimmäistä kertaa avoinna kaikille. Ennen Kruunuvuoren selkää oleva Hevossalmen silta kääntyy, ja iso purjevene ajaa ohi. Kuninkaansaaren ja Santahaminan salmessa pujotellaan ahtaasta väylästä reittiliikenteen laivojen välissä. Aurinko paistaa ja Pellinkiläinen keinuu laivojen jättämillä aalloilla.
Isosaaren upseerikerhosta ostamme laituripaikan veneelle. Lähdemme tutustumaan saareen oppaan seurassa. Katsomme kasematit, vartiotornit, kasarmirakennuksen, henkilökunnan rivitalot villiintyneine puutarhoineen ja kiikaroimme Söderskärin majakan.
Kierroksen jälkeen loikimme saaren eteläiset silokalliot ja etsimme kauneimmat kivet rannalta. Saaren länsiosassa pysähdymme syömään metsämansikoita mesiangervoiden ja maitohorsmien keskelle. Illan istumme varuskunnan vanhassa saunassa ja uimme vihreässä meressä.
Yöksi tulee tuuli, tuuli suoraan pohjoisesta. Tuuli ei ole kova, mutta sen ja isojen matkustajalaivojen tuottamat aallot vatkaavat laiturissa olevia veneitä kuin yhtenäistä lauttaa. Köydet nirisevät ja lepuuttajat vonkuvat koko yön. Kajuutassa nukkuminen on mahdotonta, sillä makuupussissa nukkuva pyörii puolelta toiselle kuin mikäkin makkara. Aamun tullen huonosti nukkuneet ihmiset keskustelevat hiljaisina laiturilla.
Aamulla tuuli tyyntyy kokonaan. Tuulta yksi metri sekunnissa lounaasta. Ajamme laivaväylän reunaa itään, kohti Pihlajaluotoa. Rantaudumme Pihlajaluodon koillisrannalle. Kiikarin avulla löydän kalliolta kiinnitysrenkaan ja ohjaan veneen suoraan sitä kohti. Ystävä heittää ankkurin veteen ja vapauttaa liinaa. Ankkuri tarttuu savipohjaan vasta neljännellä kerralla. Kun ankkuri on kiinni pohjassa, painan vähän kaasua ja juoksen ankkurin liinaan kiinni, ja Ystävä menee eteen hypätäkseen kalliolle. Jarrutan ankkuriliinalla veneen vauhtia.
– Tässä hommassa olisi hyvä, että meitä olisi kolme, Ystävä sanoo.
Helsingin lähisaaret ovat täynnä historiaa ja niiden kalliot paljaita ja sileitä. Puita saarissa on vähän ja kukat pieniä. Kallioihin on kaiverrettu monia signeerauksia erilaisista elämäntilanteista, ja jotkut ovat hakanneet niihin jopa kuvia.
Illalla seurapenkissä kaikki tuntuu huojuvalta. Poskia kuumottaa. Saan kuitenkin kuunneltua puheen ja laulettua laulut. Illaksi on vielä mentävä meren äärelle ystävien kanssa, tuuleen ja meren tuoksuun ei kyllästy ikinä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys