– äi­ti-i, sinä sano Ys­tä­vän kans­sa ai­na ”ma­rau­ha”, kun sinä lo­pe­ta pu­he­li­men. Tai kun hän mene pois. On­ko se ”Moi­moi” tai ”ter­ve"?

Mie­tin het­ken, mis­tä nyt mah­taa ol­la ky­sy­mys. Sit­ten lo­pul­ta ta­ju­an.

– Joo, oi­ke­as­taan minä sa­non ”Ju­ma­lan rau­haan”, kun lo­pe­tan pu­he­lun Ys­tä­vän kans­sa. Tai kun Ys­tä­vä läh­tee pois. Se on to­si­aan vä­hän niin kuin ”Moi, moi” tai ”Nä­ke­miin.” Mut­ta on se kyl­lä myös muu­ta. Tie­dät­kö, mitä tar­koit­taa Ju­ma­la? Ja tie­dät­kö, mitä tar­koit­taa rau­ha?

– Joo, mä tie­tä. On­ko ok, minä sano myös? Poi­ka jat­kaa.

– Suo­mes­sa ei yleen­sä sa­no­ta noin. Vain ih­mi­set, jot­ka käy­vät pu­nai­ses­sa kir­kos­sa, sa­no­vat toi­sil­leen noin, vas­taan.

Eri mais­sa on eri­lai­sia ta­po­ja ter­veh­tiä. Nämä eri­lai­set ta­vat ku­vas­ta­vat kul­loi­sen­kin maan kä­si­tys­tä ih­mi­ses­tä – eri­tyi­ses­ti sitä, mitä ih­mi­nen toi­sel­le ih­mi­sel­le on. Jois­sa­kin kult­tuu­reis­sa ter­veh­ti­mi­ses­sä voi ty­riä pa­han­päi­väi­ses­ti, toi­sis­sa mais­sa vie­ras­maa­lais­ten ter­veh­ti­mi­seen suh­tau­du­taan lem­pe­än ym­mär­tä­väs­ti. Kaik­ki­al­la ter­veh­ti­mi­nen on kui­ten­kin tär­ke­ää ja se voi ol­la ovi sy­väl­li­sem­pään vuo­ro­vai­ku­tuk­seen.

Ter­veh­ti­mi­nen ja hy­väs­te­le­mi­nen ovat hyö­dyl­lis­tä ja tär­ke­ää so­si­aa­lis­ta lii­maa. Ter­veh­ti­mi­nen luo ys­tä­väl­li­sen il­ma­pii­rin ja luot­ta­mus­ta kah­den ih­mi­sen vä­lil­le. Hy­väs­te­le­mi­nen taas ku­roo ta­paa­mi­sen yh­teen ja sul­kee vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teen.

Pie­ne­nä tyt­tö­nä opin kou­lus­sa ja ko­to­na suo­ma­lai­set ter­veh­ti­mis­sään­nöt: Hans­ka kä­des­sä ei sovi ter­veh­tiä. Poi­kien pi­tää ot­taa hat­tu pois pääs­tään ter­veh­ties­sään. Po­jat ku­mar­ta­vat ja ty­töt nii­aa­vat. Ter­veh­ties­sä pi­tää kat­soa sil­miin. Ja et­tä nuo­rem­pi nou­see sei­so­maan, kun ter­veh­tii van­hem­paa. Bus­siin men­tä­es­sä ter­veh­di­tään kus­kia. Ter­veh­dit­tä­es­sä sa­no­taan reip­paas­ti aa­mui­sin huo­men­ta, kes­ki­päi­vän jäl­keen päi­vää ja hy­väs­tel­tä­es­sä nä­ke­miin. Niin, ja us­ko­vais­ten kes­ken sa­no­taan Ju­ma­lan ter­ve ja Ju­ma­lan rau­haan.

Nyt huo­maan so­vel­ta­va­ni näi­tä sään­tö­jä. Olen vii­mek­si ku­mar­rus­nii­an­nut jos­kus lu­ki­oai­ka­na ja usein ter­veh­ti­nyt van­hem­paa hen­ki­löä is­tu­al­ta­ni. Re­per­tu­aa­rii­ni on tul­lut myös jo­ta­kin li­sää: toi­si­naan nyök­kään, toi­si­naan ta­pu­tan olal­le, jos­kus ha­laan, jos­kus hei­lau­tan kät­tä ter­veh­dyk­sek­si. Pu­he­lin­ter­veh­dyk­seen jul­ki­sis­sa kul­ku­neu­vois­sa vas­taan toi­si­naan Jii­Tee ja pu­he­lut lo­pe­tan sa­no­mal­la Jii­är, ei­kä ar­ti­ku­laa­ti­o­ta mi­ten­kään voi sa­noa huo­lel­li­sek­si.

Opis­ke­li­ja­na mat­kus­tin bus­si­lin­jal­la, jon­ka kus­ki oli kuu­lui­sa asi­a­kas­pal­ve­lus­taan koko pää­kau­pun­ki­seu­dul­la. Hä­nel­lä oli ta­pa­na ter­veh­tiä mo­ni­sa­nai­sen vuo­laas­ti ja toi­vot­taa kaik­ki bus­siin tu­li­jat ter­ve­tul­leik­si. Sa­moin hän toi­vot­ti hy­vää päi­vän jat­koa kai­kil­le bus­sis­ta läh­te­vil­le ja toi­voi, et­tä he tu­li­si­vat toi­sen­kin ker­ran kyy­tiin. Sa­mai­sen kus­kin mat­kat oli­vat jän­nit­tä­viä muu­ten­kin – kol­men var­tin kou­lu­mat­kan ai­ka­na koko bus­si­las­ti sai li­ve­juon­ne­tun ke­vy­en­mu­sii­kin kon­ser­tin, sil­lä hä­nel­lä oli ta­pa­na aja­es­saan kom­men­toi­da mik­kiin ra­di­os­ta kuu­lu­vaa mu­siik­kia.

Suur­kau­pun­gis­sa on ta­pa­na pyr­kiä säi­lyt­tä­mään yk­si­tyi­syys. Pie­nem­mis­sä pai­kois­sa yk­si­tyi­syy­den säi­lyt­tä­mi­nen on vai­ke­am­paa. Olen iloin­nut ko­ti­kau­pun­gis­sa­ni sii­tä, et­tä yhä use­am­pi huo­mi­oi lä­him­mäi­sen ta­val­la tai toi­sel­la – sa­maan his­siin tu­le­va nyök­kää ter­veh­dyk­sek­si, bus­sin vie­rus­pai­kal­ta nou­se­va pyy­tää an­teek­si häi­ri­ö­tä, joku jää pi­tä­mään ovea au­ki. Ihan ta­val­lis­ta on se, et­tä kas­san kans­sa ru­pa­tel­laan nii­tä näi­tä ja lo­puk­si toi­vo­te­taan mu­ka­vaa jat­koa päi­väl­le.

Työ­pai­kal­la ta­paan usein ih­mi­siä, jot­ka ter­veh­ti­vät ihan ni­mel­lä­kin ja ky­sy­vät kuu­lu­mi­set pe­rään. Tämä tun­tuu eri­tyi­sen mu­ka­val­ta – tuo ih­mi­nen huo­ma­si mi­nut ja py­säh­tyi. Iha­naa on se­kin, et­tä vii­koit­tain voin ter­veh­tiä toi­sia ih­mi­siä jopa kä­des­tä pi­tä­en Ju­ma­lan­ter­veel­lä ja Ju­ma­lan­rau­hal­la.

Ajat­te­len Po­jan esit­tä­mää ky­sy­mys­tä. Voi­ko kuka ta­han­sa toi­vot­taa ke­nel­le ta­han­sa Ju­ma­lan rau­haa? Voi­ko it­se asi­as­sa mi­tään sen iha­nam­paa toi­vo­tus­ta ol­la ole­mas­sa­kaan?

– Kyl­lä sinä voit sa­noa, jos ha­lu­at, vas­taan. – Se on ihan ok.