On perjantai-ilta ja olen matkalla yhteen keskustan yleisistä saunoista. Odotan muiden kanssa Mannerheimintiellä suojatien reunassa valojen vaihtumista vihreäksi. Rintama mustia toppatakkeja seisoo vastapäätä. Vihreä valo. Ihmiset astuvat suojatielle ja tulevat vastaan. Lähes kaikkien korvista roikkuvat valkoiset piuhat, jollakin on hatun päällä möhkälemäiset kuulokkeet. Omista korvistani roikkuu pinkit piuhat ja hyräilen Spotifyn mukana Ich folge dir gleifals Keskellä tietä rintamat pujottelevat toistensa lomassa ja ihmiset ovat hetken kiinni toisissaan. Tilanne on pian ohi ja viimeiset tien ylittäjät juoksevat päin punaisia. Piip piip piip. Uusi rintama alkaa muodostua välittömästi tien reunaan.
Tulen perille. Alakerran eteisessä tapaan tuttuja naisia, akkain saunaseuralaisia. Jumalan terve! Ilmeet ovat iloisia ja odottavia, meidän täytyy jonottaa, olemme menossa yläkerran kylpyläosastolle. Suomen ensimmäisessä ja vanhimmassa julkisessa uimahallissa on erikseen vuorot naisille ja miehille, ja nyt eteinen on täynnä pulisevia naisia. Mekin vaihdamme lämmittelykuulumiset ja odotamme yhtä saunakaveria. Reilun puolen tunnin päästä seurueemme on koossa ja pääsee ylös. Kylpylänhoitaja ehdottaa meille Marskin sviitin vieressä olevaa palvelijan pukuhuonetta. Otamme tarjouksen vastaan.
Lauteilla alkavat vähitellen sähköpostit, to do -listat, excelit ja dokumenttipohjat unohtua. Puheet liimaavat seurueen ajatukset yhteen, ja löylykauha löylykauhalta puhumisen tarve vähenee. Turkkilainen sauna, infrapunasauna, sähkösauna, puusauna ja uintikierrokset altaalla rentouttavat jopa hartiat niin, että on vaikea muistaa, miksi niitä päivällä jomotti.
Toisella kertaa luistelen talvikengilläni Ystävän kanssa lumesta narskuvan puiston läpi vanhaan mielisairaalaan. Odotamme Ystäväni kanssa muita kylpijöitä, olemme nyt menossa 1880-luvulla valmistuneen sairaalan yleiseen saunaan. Sauna on ollut henkilökunnan ja potilaiden käytössä, sen naapurina on merenranta, Suomen kaartin hautausmaa sekä Hietaniemen vanha ja Helsingin ortodoksinen hautausmaa.
Lauteilla keskustelemme saunaseuran nimestä. Toisten mielestä nimi on outo, toisten mielestä taas se sopii tosi hyvin naisporukalle, jonka tavoitteena on hikoilla ja rentoutua yhdessä, tavata toisiaan helposti saavutettavissa paikoissa. "Akkain saunaseurassa on ytyä", joku sanoo ja heittää kauhallisen vettä kiukaalle. Hetkessä kaikki kumartuvat alas ja puhe taukoaa. Kohta sama joukko on ulkona vilvoittelemassa ja ihastelemassa varjoja, joita puistolamput luovat ikivanhoista kuusista ja riippakoivuista hankeen. Taivas on kaupunginvalojen punainen, ja autojen hurina kuuluu vaimeana. Yksi kylpijöistä tekee lumienkeleitä saunapolun varteen.
Seuraavana saunailtana Hakaniemen torilla tuuli puskee niin kovaa, että sitä vastaan täytyy kävellä kumarassa. Maailman rauha -patsaan henkilöt sen sijaan kantavat suorin selin maapalloa, kun kävelen sen ohi Akkain saunaseuran saunailtaan. Oletteko odottaneet jo kauan? kysyn.
Puupelleteillä lämpiävän saunan löylyt ovat lempeät, ja happea riittää. Saunanlauteilta näkee upean siluetin Helsinkiä: siinä ovat silmien edessä Uspenskin katedraali, Kruunuhaan rantatie taloineen, jäänmurtajat ja Tervasaari. Naiset puhuvat hiljaisella äänellä pienissä ryhmissä. Keskustelemme siitä, minkälaisia totuuksia olemme pieninä tyttöinä saunanlauteilla vanhemmiltamme oppineet. Varsinaisia opinkappaleita ei kenellekään tullut mieleen, mutta käsitys puhtaudesta ja kunnollisesta peseytymisestä on opittu saunassa. Itse muistan saippuasta kirvelevät silmät ja päänahan, joka oli pitkään hellä tukan möyhimisestä. Ja että pesun jälkeen tukka vinkui ikävästi.
Tässä saunassa jaksaa saunoa tunnista toiseen, sillä sieltä on mahdollista välillä pujahtaa mereen. Tunnelma on muutenkin leppoisa: vilvoittelutilassa laulaa Jussi Björling, ja ihmiset juovat vettä emalimukeista ja syövät vastaanotosta ostamiaan kananmunia. Mekin jäämme takan ympärille viimeistelemään kuulumisia ja odottamaan punan laskeutumista.
Myöhemmin keväällä olen taas matkalla Akkain saunaseuran tapaamiseen. Metrossa vastapäätä istuva nuori herra näpelöi puhelintaan ja ottaa selfien. Pinkeistä johdoista virtaa tajuntaani Gregorio Allegrin Misererestä Et a peccato meo munda me, enkä meinaa pysyä penkillä. ”Seuraavana Sörnäinen. Sörnäs”, sanoo metroääni ja orientoidun paikkaan hetkessä. Kipitän raput ylös, jonon ohitus vasemmalta puolelta ja maan pinnalle. Hesaria pitkin Harjukadulle, ja siinä silmien edessä on kiveyksellä vilvoittelemassa istuvia saunojia. Sisällä akkain saunaseuralaisia lippuluukulla. Ollaanko me kaikki tässä?
Menemme nyt vuonna 1928 rakennettuun saunaan, joka lämpiää edelleen metrisillä koivuhaloilla. Lauteet muistuttavat amfiteatteria, jonka askelmat ovat sementtiä. Askelmilla on puisia ritilöitä ja istumapaikan voi valita haluamaltaan korkeudelta. Sisääntulija kääntää kiukaan kyljessä olevasta kahvasta löylyvettä kiukaaseen ja koko suureen saunaan leviää ystävällinen löyly.
Ihmettelemme lauteilla yhdessä senhetkisiä kuulumisiamme. Yksi asioista tuntuu erityisen vaikealta, ja siitä herää paljon kysymyksiä. Löylykauha löylykauhalta ahdistavakin ajatus laantuu hetkeksi ja on hiukan helpompi luottaa johdatukseen ja kaiken tarkoitukseen. Kaikkea tapahtumien kulkua ohjaa Jumala.
Pesijälle on tänä iltana niin pitkä jono, ettemme jää odottamaan. Samoin kuppaaja olisi pitänyt varata hyvissä ajoin etukäteen. Suoriudumme hitaasti Helsingin oikuttelevaan kevätiltaan punaposkisina ja rentoutuneina. Saunaillan päätteeksi Akkain saunaseuran Facebook-sivuille tulee uusia päivityksiä ja suunnitelmia seuraavista tapaamisista. ”Seuraavalla kerralla yritän kyllä selviytyä mukaan lauteille”, kirjoittaa yksi, joka ei tällä kertaa päässyt mukaan.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys