Is­tun au­di­to­ri­os­sa. Ym­pä­ril­lä­ni on 120 op­pi­las­ta. Lop­pu­har­taus on päät­ty­mäs­sä ja vii­mei­nen lau­lu me­nos­sa.

”Nyt ko­dis­ta lau­lun mä lau­lan,

siell´ ikui­sen asun­non saan

ja kaik­kien py­hien kans­sa

saan le­vä­tä vai­vois­ta maan.”

Ajat­te­len, et­tä on kiva pääs­tä ko­tiin le­pää­mään. On iha­na pääs­tä pois opis­ton hä­lys­tä. Sii­tä, jon­ka saa ai­kaan jo­kai­nen ta­val­laan. Olo on ris­ti­rii­tai­nen, sil­lä toi­saal­ta en ha­lu­ai­si läh­teä pois ys­tä­vien kes­kel­tä.

Opis­toa on käy­ty pari kuu­kaut­ta. Tääl­lä on jo tul­lut ys­tä­vyys­suh­tei­ta, jot­ka var­mas­ti kes­tä­vät. Mi­ten ih­mi­sis­tä yli­pää­tään voi näin no­pe­as­ti tul­la näin tär­kei­tä? Tun­tuu sil­tä, kuin oli­sin tääl­lä­kin ko­to­na, opis­to­ko­dis­sa.

Oma ko­ti­seu­tu tun­tuu tääl­lä ol­les­sa­ni kau­kai­sel­ta ja vie­raal­ta. Sil­ti on ikä­vä si­sa­ruk­sia ja van­hem­pia. Olen kuul­lut What­sAp­pin kaut­ta, mitä ko­to­na on ta­pah­tu­nut. Pik­ku­ve­li on saa­nut en­sim­mäi­sen pyö­rän. Sis­kot ovat käy­neet reis­sus­sa. On siel­lä rem­pat­tu­kin.

Kun tu­lin opis­toon, ajat­te­lin pal­jon enem­män ko­tia. Ajat­te­lin, mi­ten van­hem­mat jak­sa­vat, sil­lä ko­to­na on pie­ni vau­va. Minä sai­sin ol­la on­nel­li­nen, et­tä saan ol­la tääl­lä. Mut­ta vä­lil­lä tun­tuu sil­tä, et­tä apu­a­ni oli­si tar­vit­tu ko­to­na. On­nek­si sin­ne jäi si­sa­ruk­sia, jot­ka voi­vat aut­taa tar­peen tul­len. Ja tie­dän, et­tä ko­ti­vä­ke­ni tu­kee mi­nun pää­tös­tä­ni ol­la opis­tos­sa.

En­nen opis­toon tu­loa olin on­ne­ton. Lä­hei­se­ni jou­tui saat­to­hoi­toon. Huol­ta oli ko­to­na­kin. Kaik­ki tun­tui ka­sau­tu­van yhä suu­rem­mak­si taa­kak­si. Tän­ne tulo sai mi­nut ker­to­maan mur­heis­ta­ni. Pys­tyin avau­tu­maan ih­mi­sil­le, ja he oli­vat ai­dos­ti tu­ke­na­ni.

En­tä jos oli­sin­kin läh­te­nyt lu­ki­oon? Oli­sin­ko jak­sa­nut käy­dä kou­lua?

Mut­ta kou­lun­käyn­ti­ä­hän tä­mä­kin on! Mi­nul­la on ol­lut ää­ni­työ­tä, esi­tel­miä, eng­lan­nin opis­ke­lua, ku­va­vies­tin­tää... Mo­nen­lais­ta uut­ta ja mie­len­kiin­tois­ta. Vä­lil­lä jot­kin asi­at är­syt­tä­vät, mut­ta niin­hän kuu­luu­kin ol­la. Elä­mä ei ole pelk­kää juh­laa. On sitä "tyl­sää" ar­kea, jos­ta voi omal­la asen­teel­laan teh­dä mu­ka­van.

Ja niin olen päät­tä­nyt teh­dä!

Jut­ta