Opis­to­vuo­si on saa­tu pää­tök­seen, ja is­tun asun­nol­la­ni poh­ti­mas­sa elä­mää­ni, eri­tyi­ses­ti tä­män ke­vään sii­hen tuo­maa uut­ta vä­riä. Tun­nen suur­ta hai­keut­ta, kun ajat­te­len het­kiä, joi­ta olen saa­nut viet­tää yh­des­sä opis­to­lais­ten kans­sa, uu­des­sa työ­pai­kas­sa­ni.

Hie­man vie­lä kes­ke­ne­räis­ten opet­ta­ja­o­pin­to­jen pa­riin sain vies­tin, jos­sa mi­nua ky­syt­tiin teks­tii­li­työn opet­ta­jan si­jai­sek­si opis­tol­le. Muis­tan tuon het­ken elä­väs­ti. En­sin mie­lee­ni tuli gra­dun teko ja sil­loi­nen työ­paik­ka, ja ajat­te­lin, et­tei mi­nus­ta ole läh­ti­jäk­si juu­ri nyt. Puo­len mi­nuu­tin ku­lut­tua jo­kin oli saa­nut mi­nut lu­paa­maan it­se­ni kes­kel­le poh­jois­ta ke­vät­tal­vea. Myö­hem­min ke­vääl­lä mi­nul­ta ky­syt­tiin, jat­kai­sin­ko työ­tä syk­syl­lä, ja lu­pau­duin sii­hen­kin.

Työ­e­lä­mään siir­ty­mi­nen vii­den opis­ke­lu­vuo­den jäl­keen oli ar­vaa­mat­to­man suu­ri muu­tos. Kai­kes­sa työ­läy­des­sään­kin se on tun­tu­nut hy­väl­tä. Ih­mi­sel­lä tai­taa ol­la jon­kin­lai­nen kiin­tiö sii­nä, kuin­ka pal­jon on mie­le­käs­tä omak­sua uut­ta te­o­reet­tis­ta tie­toa. Vii­mei­sen opis­ke­lu­vuo­te­ni ai­ka­na odo­tin jo usein, et­tä pää­sen ko­kei­le­maan sii­pi­ä­ni työ­e­lä­mäs­sä, tes­taa­maan oman osaa­mi­se­ni riit­tä­vyyt­tä. Suu­rin muu­tos, joka eh­kä yl­lät­ti­kin, oli juu­ri työn tuo­ma vas­tuu. Opis­to en­sim­mäi­se­nä var­si­nai­se­na työ­paik­ka­na on kui­ten­kin ol­lut tur­val­li­nen. Olen saa­nut tu­kea ja apua enem­män kuin oli­sin roh­jen­nut it­se pyy­tää.

Työ opis­ton opet­ta­ja­na koos­tuu mo­nen­lai­sis­ta roo­leis­ta. Saan ol­la kuun­te­li­ja­na, ys­tä­vä­nä ja iso­na sis­ko­na­kin. Tääl­lä olen op­pi­tun­neil­la­kin eri roo­lis­sa kuin oli­sin muis­sa op­pi­lai­tok­sis­sa; opis­to­työs­sä pää­sen tu­tus­tu­maan op­pi­lai­siin lä­hel­tä, ja nau­tin sii­tä! Työ opis­tol­la nuor­ten pa­ris­sa, vie ai­kaa ja ener­gi­aa, mut­ta an­taa pal­jon. Näin­kin ly­hy­en ajan jäl­keen se on al­ka­nut tun­tua jopa kut­su­muk­sel­ta.

Vii­si opis­ke­lu­vuot­ta pää­kau­pun­gin syk­kees­sä oli­vat täyt­tä elä­mää: työn­täy­tei­siä päi­viä yli­o­pis­tol­la ja mo­nen­lais­ta puu­haa va­paa-ajal­la. Kii­ret­tä ja stres­siä, mut­ta on­nel­li­suut­ta ja ilo­a­kin. Jo­kai­nen opis­ke­lu­vuo­si on mie­les­sä­ni rik­kaa­na muis­to­na, ja toi­von, et­ten unoh­tai­si nii­den si­säl­tä­mää va­paut­ta ja rie­mua. Ki­pei­tä­kin asi­oi­ta noi­hin vuo­siin on mah­tu­nut. Elä­mä on sii­tä her­kul­lis­ta, et­tä ki­puun­kin si­säl­tyy ai­na jo­ta­kin hy­vää. Sitä hy­vää löy­dän jat­ku­vas­ti li­sää: tääl­tä kau­kaa näen ai­kai­sem­mat vuo­te­ni kirk­kaam­min ja hah­mo­tan elä­mää­ni pa­rem­min.

Läh­tö opis­ke­li­ja­e­lä­mäs­tä työ­hön mer­kit­si mi­nul­le suur­ta muu­tos­ta myös eli­nym­pä­ris­tös­sä. Elän nyt kes­kel­lä ai­toa luon­toa, se on osa jo­kais­ta päi­vää­ni, ja saan sii­tä run­saas­ti voi­maa työ­hö­ni­kin. Täl­tä ke­vääl­tä pääl­lim­mäi­sik­si ja rik­kaim­mik­si muis­toik­si nou­se­vat kui­ten­kin kes­kus­te­lut, joi­ta olen käy­nyt mo­nien uu­sien ih­mi­sen kans­sa. Nii­hin olen pääs­syt mu­kaan pait­si op­pi­tun­neil­la myös mo­nis­sa muis­sa ti­lan­teis­sa, so­luis­sa, opet­ta­jain­huo­nees­sa tai opis­ton käy­tä­vil­lä. Näis­sä kes­kus­te­luis­sa on usein men­ty pin­taa sy­vem­mäl­le, ja olen saa­nut niis­sä op­pia uut­ta, kas­vaa ih­mi­se­nä.

Ar­ke­ni on nyt ol­lut eri­lais­ta. Sil­lä on uu­den­lai­nen si­säl­tö, tar­koi­tus­kin. Opis­ke­li­ja­na sain naut­tia va­pau­des­ta, ja ku­vit­te­lin työ­e­lä­mään siir­ty­mi­sen ole­van ra­ja­pyyk­ki, jos­sa va­paus me­ne­te­tään. Työs­sä­kin on kui­ten­kin omat va­pau­ten­sa: saan so­vel­taa kaik­kea sitä, min­kä olen op­pi­nut, teh­dä ope­tuk­ses­ta it­se­ni nä­köis­tä. En muis­ta mon­ta­kaan ker­taa ky­sel­lee­ni mie­les­sä­ni, on­ko mi­nun paik­ka­ni tääl­lä. Ke­vät tääl­lä La­pin ku­pees­sa on kas­vat­tu­nut luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä työ­kin on suur­ta lah­jaa.

Il­ta­rus­kon tai­vas on vä­ri­käs, se on toi­sen­lai­nen kuin ete­läs­sä, en­ti­ses­sä ko­ti­kau­pun­gis­sa­ni. En mal­ta men­nä ajois­sa nuk­ku­maan, kun mie­le­ni on niin täyn­nä kaik­kea, mitä uu­si elä­män­vai­hee­ni on tuo­nut mu­ka­naan. Olen tun­te­nut hai­keut­ta, kun olen niin kau­ka­na sii­tä, mitä elä­mä­ni oli en­nen tän­ne tu­lo­a­ni, mut­ta sa­mal­la lu­jaa luot­ta­mus­ta, et­tä mi­nut on joh­det­tu tän­ne, ja kii­tol­li­suut­ta sii­tä pal­jos­ta hy­väs­tä, mitä olen saa­nut.

Mir­ja­mi-ope