Meillä Ranuan opistolaisilla päättyi lukuvuosi lauantaina 17. toukokuuta. Pidin kevätjuhlassa opiskelijan puheen, josta olen poiminut otteita tähän tekstiin.
Nyt olemme tulleet opistovuotemme viimeiseen päivään, jota me useimmat opistolaiset olemme lähes kauhulla odottaneet. Kohta pitää hyvästellä läheisiksi tulleet ystävät ja tämä rakas opisto. Opistovuosi on humahtanut ohi kuin yhdessä silmänräpäyksessä.
Hyvä yhteishenki on ollut yksi tämän vuoden tunnuspiirteistä. Kesken vuoden opistoon on ripotellut uusia oppilaita, jotka ovat sulautuneet joukkoon aivan samanarvoisiksi opistolaisiksi kuin me muut. Liian tiiviitä kaveriporukoita ei ole syntynyt. Kahden vuoden takaiset opistolaiset kävivät täällä eräänä viikonloppuna kurssilla ja olivat jättäneet meille terveisiksi kehotuksen vaihtaa välillä ruokapöytäjärjestystä, jotta tulisi oltua mahdollisimman monien opistolaisten kanssa. Tuntui vaikealta noudattaa neuvoa, kun meillä ei ollut mitään ruokapöytäjärjestystä! Olen itse saattanut istua päivän jokaisella ruokailulla aivan eri kavereiden kanssa.
Kuten monesti on kuultu, opisto on todella elämänkoulu. Täällä opitaan esimerkiksi siivoamaan ja tekemään töitä keittiövuoroissa, mutta täällä oppii paljon myös vapaa-ajalla. Pelikentillä opitaan ottamaan toisia huomioon, ja soluelämässä opitaan vuorovaikutustaitoja. Opistosta puhuttaessa muistetaan useasti lähinnä vapaa-aika, ja se saa opiston kuulostamaan pelkältä hauskanpidolta. Totuus on kuitenkin se, että täälläkin opiskellaan. Meillä kielilinjalla on ollut aikaisia aamuherätyksiä Danin ja Annikin kieltentunneille sekä kansainvälisyystiedon projektin pariin. Vaikka välillä aamuherätykset ovat tuntuneet ankeilta, kuitenkin ne enkut, uskonnot, matikat ja viestinnät ovat rytmittäneet opiston arkielämää ja opiskelun parissa puurtaminen on ollut todella tärkeää tulevaisuutemme kannalta.
Aivan ykkösasiaksi opistosta nostan uskon merkityksen. Se on voimakkaasti esillä täällä myös arjessa. Aamuisin olemme saaneet kokoontua aamuhartauteen. Kovin raamatullinen hartaus ei aina ole, mutta usko on mukavasti esillä opettajien ja silloin tällöin oppilaidenkin teksteissä, omissa henkilökohtaisissa elämäntarinoissa sekä Siionin lauluissa ja virsissä. Tulevana syksynä lukiossa varmasti kaipaan joka-aamuisia Siionin lauluja.
Opisto on tehnyt uskosta itselleni paljon läheisemmän ja omakohtaisemman. Siitä on tullut hyvällä tavalla jokapäiväisempi asia; sitä ei mieti vain pyhäpäivänä seurapenkissä. Ennen opistoa uskonasioita ei tullut kovin paljon mietittyä eikä minulla ollut paljon uskovaisia kavereita. Seuroissa käynti oli ehkä enemmän tapa, eikä ihan joka viikko tullut edes käytyä. Täällä ystävien kanssa on keskustelu uskonasioista saattanut herätä vaikka ruokapöydässä. Moniin kysymyksiin ei nuorilta löydy vastauksia, mutta on ollut antoisaa purkaa mieltä ja vain kuunnella, mitä toisilla on ajatuksissa. Tällaiset hetket ovat ehdottomasti opiston parhaita puolia.
Opiskeluntäyteistä kevättä rytmittivät muutamat yhteiset tapahtumat. Helmikuun alkupuolella vietettiin talvipäiviä. Ennen hiihtolomaa oli elämänkaariviikko. Vanhuuspäivänä meille oli kutsuttu vieraiksi ranualaisia vanhuksia, joiden kertomuksia olisi kuunnellut pitempäänkin. Heidän näkemyksensä elämästä on aivan erilainen kuin meillä 17-vuotiailla. Huhtikuussa pääsimme kansainvälisyysteeman pariin. Maailmaamme avarsi esimerkiksi afrikkalaisen nuoren kertomus, kaksi erilaista au pair -tarinaa sekä esitys lähetystyöstä. Saimme myös vieraiksemme turvapaikanhakijoita Rovaniemeltä. Opistovuoden huipennuksina vietimme ystävyysliiton juhlaa vappuna ja teimme opintomatkan Viroon.
Palaan vielä hetkeksi opistovuotemme ensimmäiseen päivään. Alkurhartaudessa rehtorimme Eero toivoi, että teemme yhdessä tästä vuodesta sellaisen, että jokainen voi sanoa viimeisen päivän koittaessa: "Se oli hyvä vuosi." Muistan, kuinka odotukset ja tunnelmat olivat silloin sekavat. Millainen vuodesta tulisi? Itse perheeni ainoana lapsena joutuisin ensimmäistä kertaa jakamaan huoneen jonkun kanssa ja asumaan muiden samanikäisten joukossa. Sain kuitenkin luottaa Jumalan johdatukseen ja uskoa, että on minulle tarkoitettu, että lähdin opistoon. Nyt tätä viimeistä opistopäivää viettäessäni voin täydestä sydämestäni sanoa: "Tämä oli todella erinomainen vuosi."
Elias
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys