Muu­ta­ma vuo­si ta­ka­pe­rin en oli­si voi­nut us­koa, et­tä abi­vuo­te­na­ni, syk­syn yli­op­pi­las­kir­joi­tus­rum­ban si­jaan, löy­täi­sin it­se­ni opis­ton käy­tä­väl­tä leik­ki­mäs­tä ele­fant­ti­mars­sia. Kun­ni­an­hi­moi­nen, kou­lu­nu­me­roi­den va­los­sa hy­vin me­nes­ty­vä ylä­kou­lu­lai­nen ajat­te­li: "Opis­to­vuo­si on ihan hui­kee jol­le­kin toi­sel­le, mut­ta mi­nun jut­tu se ei ole." Lu­ki­on ta­voit­teel­li­suus ja tiuk­ka opis­ke­lu­tah­ti kuu­los­ti­vat so­pi­vam­mil­ta. Suh­tau­duin hie­man hu­vit­tu­nees­ti heh­kut­ta­mi­seen ja ylis­tys­sa­noi­hin, joil­la opis­toa ku­vail­tiin. Ja suh­tau­dun edel­leen.

"Vii­si­kym­men­tä­nel­jä pien­tä ele­fant­tia mars­si näin, au­rin­kois­ta tie­tä eteen­päin..."

Kui­ten­kin. Mi­nun täy­tyy myön­tää, et­tä nyt syys­lo­maa viet­tä­vä­nä opis­to­lai­se­na mi­nua hy­myi­lyt­tää, kun ajat­te­len opis­to­ys­tä­viä tai opet­ta­jia. Toi­si­naan te­ki­si mel­kein mie­li käyt­tää sa­mai­sia ylis­tys­sa­no­ja, muu­ten­kin kuin huu­mo­ril­la. Olen on­nel­li­nen, kun he­rään opis­tol­la sun­nun­tai­aa­mu­na sil­mät sik­ku­ras­sa, kä­ve­len va­loi­saan keit­ti­öön ja kuu­len Vi­val­din Tal­ven soi­van kämp­pik­se­ni ra­di­os­ta. Olen on­nel­li­nen, et­tä mi­nul­la on paik­ka, jo­hon tun­nen kuu­lu­va­ni. Paik­ka, jos­sa voin kas­vaa ih­mi­se­nä, oma­na it­se­nä­ni. Olen on­nel­li­nen sa­teen kos­tut­ta­mas­ta au­rin­koi­ses­ta ties­tä.

Päi­vä, jol­loin ei ole au­rin­koa, ei ole päi­vä. Ai­em­min mi­nun elä­mäs­sä­ni oli ai­ka, jol­loin au­rin­ko tun­tui ole­van ka­dok­sis­sa. Se ai­ka rii­sui mi­nul­ta kun­ni­an­hi­moi­sia ku­vi­tel­mia, pa­kot­ti mi­nua kat­so­maan elä­mää­ni toi­sin. Yh­täk­kiä mi­nun elä­mä­ni ei ol­lut­kaan lu­ki­o­kurs­sien ah­mi­mis­ta, huo­lel­lis­ta, pit­kä­jän­teis­tä kir­joi­tuk­siin val­mis­tau­tu­mis­ta ja täy­del­li­syy­den ta­voit­te­lua. Se oli het­kis­tä sel­viy­ty­mis­tä: "Näy­tä, Jee­sus, tie ja suun­ta, pol­ku jol­le us­kal­lan."

Oli mi­nun ai­ka­ni mars­sia sa­tei­sel­la tiel­lä. Muis­tan mar­ras­kui­sen il­lan, jol­loin it­kun par­taal­la väi­tin ka­ve­reil­le­ni, et­tä ko­et­te­le­muk­set ei­vät var­mas­ti kas­va­ta. Te­ke­vät vain kyy­ni­sek­si. Toi­set ajat­te­li­vat toi­sin. Kaik­ki ei­vät tien­neet sa­tei­ses­ta ties­tä­ni, tuo­na il­ta­na, jol­loin olim­me hau­tau­tu­neet suu­reen pu­nai­seen kul­ma­soh­vaan.

Tä­nään. Näp­päi­mis­tön na­pu­tus se­koit­tuu tie­to­ko­neen hu­ri­naan. Ajat­te­len, et­tä ko­et­te­le­muk­set kas­vat­ta­vat, kun vain an­taa niil­le mah­dol­li­suu­den ja jak­saa ym­mär­tää ne osa­na elä­mää. Ne kas­vat­ta­vat, kun hymy ja kyy­ne­leet se­koit­tu­vat.

On hie­noa, jos osaa aset­taa it­sel­leen ta­voit­tei­ta ja sin­nik­kääs­ti pyr­kiä nii­hin. Mut­ta oli­si­ko­han elä­mäs­sä sit­ten­kin jo­ta­kin muu­ta­kin tär­ke­ää kuin kou­lu­nu­me­rot, hy­vä­palk­kai­nen am­mat­ti ja me­nes­ty­mi­nen? Oli­si­ko syy­tä kat­soa pei­liin, hy­myil­lä it­sel­leen ja to­de­ta ole­van­sa riit­tä­vä? Oli­si­ko hyvä hei­jas­taa sa­maa ar­mol­li­suut­ta myös mui­ta ih­mi­siä koh­taan?

On vai­val­lois­ta kä­sit­tää, mik­si toi­si­naan on kul­jet­ta­va sa­teis­ta tie­tä. Mik­si jou­dum­me kul­ke­maan rä­mei­kös­sä tai um­pi­han­ges­sa? On mah­do­ton­ta ym­mär­tää, mik­si suun­ni­tel­mat murs­kaan­tu­vat vä­lil­lä hie­kan­jy­vän ko­koi­sik­si mu­ru­sik­si. On vai­ke­aa vain luot­taa, an­taa Ju­ma­lan joh­dat­taa.

Vaik­ka päi­viä on mo­nen­lai­sia, us­kon, et­tä tie vie eteen­päin. Sa­tei­nen­kin tie. Opis­to on pät­kä mi­nun tie­tä­ni. Ei eh­kä ta­sai­nen pät­kä, mut­ta ar­vo­kas.

Es­si