Olen ol­lut opis­tos­sa nyt yli kuu­kau­den. Aja­tel­les­sa­ni elä­män­ti­lan­net­ta­ni en­nen opis­toa olen to­del­la kii­tol­li­nen, koen, et­tä mi­nut on joh­da­tet­tu juu­ri oi­ke­aan paik­kaan.

Olen "eri­lai­nen" ih­mi­nen. Tun­tuu has­sul­ta il­mais­ta tämä päi­vän­sel­vä asia, ja opis­tos­sa olen saa­nut no­pe­as­ti ym­mär­tää, et­tei eri­lai­suus vält­tä­mät­tä ole­kaan on­gel­ma. Toi­sin oli ko­ti­paik­ka­kun­nal­la­ni, jos­sa eri­lai­suut­ta­ni ou­dok­sut­tiin. Har­ras­tuk­se­ni, mie­len­kiin­non koh­tee­ni ja il­mei­ses­ti ul­ko­nä­kö­ni­kään ei­vät vas­tan­neet ikä­to­ve­rei­de­ni elä­män­tyy­liä. Us­ko­vais­ten­kin nuor­ten kes­kuu­des­sa val­taa alaa ul­ko­nä­kö­kes­kei­syys, ja tuon kult­tuu­rin kes­kel­lä elin muu­ta­mia vuo­sia.

It­ses­tä­ni saa­ma­ni pa­lau­te ja myös kom­men­tit muis­ta nos­tat­ti­vat hil­jal­leen pel­koa ja epäi­lyk­siä, rii­tän­kö minä ja on­ko vain ajan ky­sy­mys, et­tä jään yk­sin. Il­ta­ky­lis­sä käy­des­sä­ni olin mo­nes­ti epä­var­ma, kuu­lun­ko jouk­koon. Olin hil­jaa en­kä us­kal­ta­nut pu­hua juu­ri sa­naa­kaan. Jos­kus us­kal­sin, pai­nit­tu­a­ni en­sin huo­non it­se­tun­to­ni kans­sa ja het­kel­li­ses­ti voi­tet­tu­a­ni sen. Hy­väk­syn­tää saa­dak­se­ni aloin va­li­tet­ta­vas­ti it­se­kin tois­taa sa­maa kult­tuu­ria ja ar­vos­tel­la ih­mi­siä ul­ko­nä­ön pe­rus­teel­la. Mi­nus­ta tuli pin­nal­li­sel­la ta­sol­la va­li­koi­va. Sa­mal­la loin it­sel­le­ni yhä suu­rem­pia pai­nei­ta sii­tä, et­tä mi­nun täy­tyi men­nä mui­den nuor­ten tren­dien mu­ka­na.

Vä­hi­tel­len olin ajau­tu­mas­sa huo­noon suun­taan us­ko­ne­lä­män­kin kan­nal­ta. Ajal­li­set asi­at oli­vat mie­les­sä­ni pääl­lim­mäi­si­nä. En ol­lut iloi­nen sa­mal­la ta­val­la kuin en­nen. Koin stres­siä ja olin usein ala­ku­loi­nen. Olin tie­tys­ti vä­sy­nyt töi­den jäl­keen mut­ta myös ha­lu­ton läh­te­mään mui­den seu­raan, ja sik­si jäin pal­jon ko­tiin omiin oloi­hi­ni. Us­koon liit­ty­vät epäi­lyk­set nos­ti­vat pää­tään, en­kä us­kal­ta­nut kes­kus­tel­la niis­tä ke­nen­kään kans­sa. Vii­me ke­sän lop­pu­vai­heil­la ta­ju­sin, et­tä mi­nun oli pak­ko muut­taa elä­män­ti­lan­net­ta­ni. Pää­tin pyr­kiä opis­toon, ja on­nek­se­ni mah­duin jouk­koon.

Läh­din ha­ke­maan opis­tos­ta vah­vis­tus­ta us­kol­le­ni ja uu­sia ys­tä­viä. Opis­to­vuo­tem­me tee­ma ”Eri­lai­si­na yh­des­sä” pu­hut­te­lee mi­nua voi­mak­kaas­ti, sil­lä juu­ri eri­lai­suus on ol­lut mi­nul­le ja var­mas­ti mo­nel­le muul­le­kin ki­peä asia. Huo­maan kui­ten­kin vä­lil­lä edel­leen ar­vi­oi­va­ni ih­mi­siä ul­koi­sen ole­muk­sen pe­rus­teel­la. Sa­mal­la koen usein ole­va­ni it­se riit­tä­mä­tön, tääl­lä­kin. Jän­nit­ty­nei­syy­te­ni ei vält­tä­mät­tä näy kas­vois­ta, vaan se il­me­nee hil­jai­suu­te­na.

Olen saat­ta­nut tah­to­mat­ta­ni har­ras­taa po­ru­koi­tu­mis­ta, sil­lä olen tu­tus­tu­nut muu­ta­miin ih­mi­siin pa­rem­min kuin toi­siin ja vie­tän pal­jon ai­kaa hei­dän kans­saan. Tun­nen ole­va­ni tur­vas­sa hei­dän seu­ras­saan. Toi­von mui­den ym­mär­tä­vän, et­tä uu­siin ih­mi­siin tu­tus­tu­mi­nen on mi­nul­le edel­leen vai­ke­aa. Tar­vit­sen ai­kaa, sil­lä aja­tuk­sis­sa­ni on vie­lä tais­te­lu sitä kult­tuu­ria vas­taan, jon­ka eh­din omak­sua. Tais­te­lus­sa­ni mi­nua aut­taa se, et­tei tääl­lä val­lit­se sama kult­tuu­ri. Tääl­lä ovat mo­net roh­ke­as­ti tuo­neet oman eri­lai­suu­ten­sa esil­le. Tääl­lä ei tar­vit­se ”näyt­tää hy­väl­tä” tai pyr­kiä ole­maan muu­ta kuin on. Tääl­lä me olem­me – eri­lai­si­na yh­des­sä.

Pos­tauk­sen lä­het­ti Mat­ti

Ju­lis­te: Mat­ti, Mart­ta ja Kas­per