Au­la täyt­tyy nuo­ris­ta. Ryh­mät po­ri­se­vat. Muu­ta­mis­sa on va­pau­tu­neem­pi tun­nel­ma kuin toi­sis­sa. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä jo­kai­sen ryh­män ym­pä­ril­lä on rau­tai­nen ai­ta il­man port­tia. Suo­ris­tan pai­taa ja si­pai­sen hiuk­sia. Mik­si sei­son yk­sin? Joh­tuu­ko se vaat­teis­ta, ul­ko­nä­ös­tä vai luon­tees­ta, jos­ta he ei­vät kyl­lä tie­dä juu­ri mi­tään? Joh­tuu­ko se roh­keu­den puut­tees­ta? Olen ju­tel­lut mo­nien kans­sa, kul­ke­nut vuo­si­kau­det sa­mois­sa raa­mat­tu­luo­kis­sa, hy­myi­le­vim­mil­le olen lä­het­tä­nyt ka­ve­ri­pyyn­nön­kin Fa­ce­boo­kis­sa. Olen yrit­tä­nyt us­kal­taa. Usein ter­veh­din. Jos­kus saan vas­tauk­sen. Sei­nä tun­tuu ko­val­ta se­län ta­ka­na. Mi­hin voin kat­soa, et­ten näyt­täi­si yk­si­näi­sel­tä? Mik­si en kel­paa?

Mie­tin ai­kaa, jol­loin mi­nul­la oli taak­ka ni­mel­tä yk­si­näi­syys. Tun­sin sen val­tai­sa­na ki­ven­mu­rik­ka­na har­ti­oil­la­ni. Oli ai­ka, jol­loin mi­nun oli vai­kea men­nä raa­mat­tu­luok­kaan, seu­roi­hin tai nuor­te­nil­taan sik­si, et­tä olin yk­sin. Kaik­ki ne sa­dat het­ket ovat syö­py­neet mie­lee­ni – het­ket, kun yri­tin tai vain odo­tin. Toi­voin, et­tä joku tu­li­si ja pu­hui­si. Tun­tui eri­tyi­sen ki­pe­äl­tä, kun en ko­ke­nut ole­va­ni hy­väk­syt­ty us­ko­vais­ten nuor­ten kes­kuu­des­sa. En tie­dä mik­si.

Epäi­len, et­tä en tuo­na il­ta­na ol­lut ai­noa yk­si­näi­nen. Eh­kä jon­kun yk­si­näi­syy­teen saat­toi liit­tyä myös kiu­saa­mis­ta. It­se­kin huo­ma­sin, et­tä tois­ten nuor­ten käy­tös vaih­te­li po­ru­kan mu­kaan. Mi­nun oli vai­kea ym­mär­tää, mik­si joku saat­toi hy­myil­lä kas­vo­tus­ten, mut­ta sel­kä­ni ta­ka­na hän ei käyt­täy­ty­nyt rei­lus­ti.

Mo­nen nuo­ren sa­na­ton hä­tä­huu­to on: "Hy­väk­sy mi­nut!" Tuo huu­to suun­tau­tuu osal­taan ikä­to­ve­rei­hin. Hei­hin kaik­kiin, jot­ka it­se­kin elä­vät kuo­hun­ta­vai­het­ta ja joil­le oman it­sen­sä li­säk­si myös tois­ten hy­väk­sy­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa. Kuo­ret ko­lah­te­le­vat ih­mis­ten ym­pä­ril­lä. On vai­ke­aa ta­voit­taa le­vot­to­man tai epä­var­man käy­tök­sen al­ta nuor­ta, joka tuon hä­tä­huu­don lä­het­tää. Voin mel­kein näh­dä sen har­maan epä­var­muu­den pil­ven, joka lei­jai­lee it­se­ään ja toi­si­aan et­si­vien nuor­ten ym­pä­ril­lä. On vai­ke­aa ol­la roh­kea, toi­mia eri ta­val­la, kun ei it­se­kään tie­dä, mitä ha­lu­aa ol­la.

Eräs toi­nen au­la täyt­tyy nuo­ris­ta. Ryh­mät po­ri­se­vat. Mi­nul­la on ys­tä­viä vie­rel­lä­ni. Mei­tä suo­jaa läm­pö. En tie­dä, on­ko ym­pä­ril­läm­me sul­jet­tu ai­ta yk­sin sei­nään no­jaa­van sil­mis­sä. Mi­nun kui­ten­kin on hyvä ol­la. Tur­val­lis­ta. Kä­ve­len ulos, vas­taan tu­lee tut­tu tyt­tö. Tyt­tö toi­ses­ta au­las­ta. Tie­dän, et­tä hän tun­tee mi­nut. Hy­myi­len va­ro­vas­ti. Toi­sen kat­se kään­tyy pois. Het­ken ajan mi­nuun is­kee nu­jer­ta­va tun­ne. Mik­si minä en kel­paa? Kä­ve­len ta­kai­sin ys­tä­vie­ni luo. Hei­dän, jot­ka odot­ta­vat mi­nua. Ha­lu­an is­tu­maan ys­tä­vie­ni vie­reen, mie­lui­ten vä­liin. Yk­sin ole­mi­nen sat­tuu yhä.

Myö­hem­min tu­li­vat päi­vät, jol­loin huo­ma­sin kel­paa­va­ni. Ym­mär­sin, et­tä eri­lai­suus on valo, jon­ka pi­men­tä­mi­nen voi vie­dä kaik­ki voi­mat. Kuin­ka iha­naa on­kaan an­taa va­lon lois­taa! Opin, mi­ten tu­hoi­sia en­nak­ko-ole­tuk­set ja hä­täi­set joh­to­pää­tök­set ovat­kaan. Meis­sä kai­kis­sa asuu pie­ni ih­mi­nen, joka ha­lu­aa rak­kaut­ta ja hy­väk­syn­tää. Ajat­te­len, et­tä jo­kai­nen koh­taa­ma­ni ih­mi­nen opet­taa mi­nul­le jo­tain.

Van­hem­mat, ker­to­kaa lap­sil­len­ne ar­vos­ta­vas­ti eri­lai­suu­des­ta. Osoit­ta­kaa te­oil­lan­ne, mitä oi­ke­as­ti tar­koit­taa Jee­suk­sen käs­ky "Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si". Jee­sus käs­ki ra­kas­taa jo­kais­ta - niin yk­sin sei­nään no­jaa­vaa kuin myös ryh­män suo­si­tuin­ta. Em­me voi näh­dä kaik­kea, em­me ki­pe­ää si­sin­tä tai his­to­ri­aa. Meil­lä ei ole oi­keut­ta ohit­taa tai tuo­mi­ta lä­him­mäis­tä. Jee­suk­sel­le kaik­ki oli­vat sa­ma­nar­voi­sia.

Len­to yk­si­näi­syy­des­tä ys­tä­vyy­teen oli hui­ma, mel­kein pe­lot­ta­va. Osaan­ko minä ol­la ys­tä­vä? En­tä jos ku­kaan ei vä­li­tä mi­nus­ta oi­ke­as­ti? Aloin kui­ten­kin huo­ma­ta, et­tä näi­hin ih­mi­siin voin luot­taa. Ym­mär­sin, et­tä he vä­lit­tä­vät. Ta­ju­sin, et­tä saan ys­tä­viä, us­kal­lan ja pys­tyn.

Au­la täyt­tyy nuo­ris­ta. Ryh­mät po­ri­se­vat. Tämä au­la on al­ku­pe­räi­nen au­la. Minä sei­son yk­sin sei­nän vie­rel­lä. Yk­si­näi­syys sat­tuu, täl­lä ker­taa mel­kein ke­vy­es­ti. Yk­si­näi­syys on muis­to, ki­peä muis­to, mut­ta kuin ke­vyt var­jo, se pyyh­käi­see ylit­se­ni. Tie­dän, et­tä mi­nul­la on ih­mi­siä, jot­ka ra­kas­ta­vat. Ih­mi­siä, jois­ta kir­joi­tin näin:

Saat­te mi­nut huo­maa­maan:

minä asun mi­nus­sa.

ja te hy­myi­let­te mi­nun ko­dil­le­ni.

Tun­nen it­se­ni taas vah­vem­mak­si. Hy­myi­len niil­le­kin, jot­ka ha­lu­si­vat jät­tää mi­nut yk­sin. Joi­ta­kin koh­taan tun­nen su­rua. Opin mat­kan var­rel­la, et­tä yk­si­näi­syys voi ol­la muil­le nä­ky­mä­tön­tä, vain si­säl­lä. Ih­mi­sen it­sel­leen ra­ken­ta­ma kuo­ri es­ti mi­nua nä­ke­mäs­tä si­säl­le.

Kat­son vas­ta­päis­tä sei­nää, ja näen, et­tä joku on yk­sin. "Tai­vaan Isä, an­na hä­nel­le ys­tä­vä. Tai an­na mi­nul­le voi­maa kä­vel­lä luok­se ja pu­hua." Ai­na­kin minä hy­myi­len. Sinä kel­paat.

Es­si