Mik­si­hän kir­joi­tan ai­hees­ta, jos­ta tie­dän vä­hän ja jos­sa olen huo­no?

”Isä ra­kas, an­na voi­maa luot­taa an­teek­si­an­non voi­maan, niin et­tä rak­kau­del­la ra­ken­tai­sim­me sitä, min­kä olet lah­jak­si meil­le an­ta­nut.”

”Isä, an­na luot­ta­mus­ta ja us­koa vai­ke­an sai­rau­den kes­kel­lä.”

”Isä, an­na us­kon va­lo­si lois­taa niin, et­tä lä­hei­se­ni kä­sit­täi­si­vät pa­ran­nuk­sen ar­mon.”

– Isä, sinä näet kaik­kien mei­dän sy­dä­miin. Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si.

Su­vi­seu­rois­sa esi­ru­kous­pyyn­nöt py­säyt­tä­vät ja lii­kut­ta­vat. Esi­ru­kouk­ses­sa sy­dän nos­taa Ju­ma­lal­le kaik­kein ki­peim­mät toi­veet. Esi­ru­kous­ten al­la unoh­tu­vat omat mur­heet tai ne tu­le­vat vie­lä lä­hem­mäk­si. Oma huo­kaus ja pyyn­tö läh­tee hel­pos­ti pyyn­tö­jen mu­ka­na Ju­ma­lal­le. Vir­ret ja Sii­o­nin lau­lut pu­ke­vat usein sy­vim­mät pyyn­nöt ja kii­tok­sen ru­kous­lau­luun. Jos­kus voi tun­tea, et­tä Ju­ma­la on ru­kouk­ses­sa ai­van läs­nä.

Erään jou­lun al­la tun­sin voi­mak­kaas­ti esi­ru­kous­pyyn­nön, jon­ka lap­si toi­voi ai­no­a­na jou­lu­lah­ja­naan. Tämä toi­ve oli, et­tä van­hem­pien krii­siin löy­tyi­si rak­kaus ja so­vin­to. Pyyn­tö it­ses­sään toi jo kap­pa­leen tai­vas­ta maan pääl­le ja su­lat­ti sy­dä­miä. Ru­kous kuul­tiin, ja sii­tä lah­jas­ta on kii­tet­ty ja rie­muit­tu.

Ru­kous on kään­ty­mis­tä Ju­ma­lan puo­leen. Ru­kouk­seen ei tar­vi­ta eri­tyi­siä sa­no­ja tai asen­to­ja. Ru­kouk­ses­sa ei tar­vit­se pe­lä­tä, et­tei tule ym­mär­re­tyk­si. Se voi ol­la kuin ju­tus­te­lua ys­tä­väl­le. Ru­kous voi ol­la pelk­kä huo­kaus, jo­hon sa­no­ja ei löy­dy. Kipu voi ol­la niin lä­hel­lä, et­tei tie­dä mitä teh­dä. Ei tie­dä, mitä pyy­tää. Ei tie­dä, mikä it­sel­le on hy­vää. Jää vain hil­jai­suus ja ru­kous. Sii­hen on hyvä jää­dä, sil­lä ru­kous pi­tää nöy­rä­nä ja tien Isän luok­se au­ki.

Ih­mis­suh­teis­sa an­teek­si­an­ta­mus puh­dis­taa vi­has­ta ja vää­ryy­des­tä, mut­ta sen jäl­keen voi­daan tar­vi­ta hil­jais­ta ru­kous­ta, jot­ta vah­vis­tui­si se, mikä on sär­ky­nyt. Toi­nen voi tar­vi­ta ai­kaa ja ti­laa sekä oman kas­vun rau­haa. Vä­lil­le ei eh­kä löy­dy sa­no­ja, ei te­ko­ja, ei as­kel­ta. Jää vain hil­jai­nen pyyn­tö, ru­kous tai­vaal­li­sen Isän puo­leen, et­tä sai­si oi­ke­aa miel­tä ja vii­saut­ta. Se voi vaa­tia kär­si­väl­lis­tä odo­tus­ta, ai­kaa kuu­los­tel­la Ju­ma­lan tah­toa ja lä­him­mäi­sen miel­tä. Jos­kus jon­kun lä­him­mäi­sen läs­nä­o­lo voi nos­taa ki­pe­ät muis­tot pin­taan ja tar­vi­taan etäi­syyt­tä. Sil­loin­kin on hyvä luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­lan hy­vyys oh­jaa oi­ke­aan.

Koen ole­va­ni huo­no ru­koi­li­ja. Ru­kous­ta olen op­pi­nut lä­hei­sil­tä ys­tä­vil­tä­ni, jot­ka ovat kul­ke­neet rin­nal­la­ni vai­keis­sa ja iloi­sis­sa asi­ois­sa. Ru­kouk­se­ni ovat huo­kai­su­ja, hil­jais­ta kii­tos­ta, ah­dis­tuk­ses­sa pa­kah­tu­nut­ta Ju­ma­lan avun pyy­tä­mis­tä. Kii­tos­ru­kouk­ses­sa ei ole ai­na sa­no­ja, nou­see vain kyy­ne­leet. Kun ys­tä­vä epä­toi­voi­sel­la het­kel­lä sa­noo, et­tä jään si­nua ru­kouk­sis­sa kan­ta­maan, tun­tuu, et­tä kuor­ma­ni on pu­ret­tu vah­vem­piin kä­siin. Se on enem­män kuin tsemp­pi­peu­ku­tus, kos­ka sii­nä jää­dään myös Tai­vaan Isän tah­don va­raan.

Olen tun­te­nut myös, et­tä ajal­li­set haas­teet tuo­vat lä­hem­mäk­si Ju­ma­laa. Kun omat tai­dot tun­tu­vat vä­häi­sil­tä, on luo­tet­ta­va suu­rem­paan. Jos­kus, kun omat sa­na­ni ja ym­mär­ryk­se­ni ovat lop­pu­neet, olen jää­nyt hil­jai­seen ru­kouk­seen ja lei­po­nut pul­laa per­heel­le­ni tai ys­tä­väl­le­ni. Pul­la on tosi vä­häi­nen ele, mut­ta voin kiit­tää sil­lä ys­tä­vyy­des­tä. Jos­kus pul­laan on kät­ket­ty ru­kous sii­tä, et­tä jo­nain päi­vä­nä voi­sim­me koh­da­ta sii­nä, mikä on mo­lem­pia kos­ket­ta­nut. Mut­ta äl­kää nyt kä­sit­tä­kö vää­rin –useim­mi­ten lei­von pul­laa ihan vain sik­si, kun se on niin hy­vää.

Olen huo­man­nut, et­tä ru­kous nou­see hel­pos­ti luon­nos­sa. Erään ker­ran pää­sin puo­li­so­ni kans­sa kah­des­taan va­el­luk­sel­le Al­mend­ran vuo­ris­toon. Olin kai­van­nut jo pit­kään luon­non vah­vis­ta­vaa ko­ke­mus­ta. Aa­mu­var­hai­sel­la kyl­mäs­sä laak­sos­sa rik­ki­re­pi­vät tun­teet pus­ki­vat si­säl­tä ulos. Pyy­sin saa­da kul­kea yk­sin. Pa­lel­si, ja pyy­hin kyy­ne­lei­tä sor­mik­kai­sii­ni. Var­paat oli­vat kyl­mät ja as­kel kan­kea. Mo­nien epäi­lys­ten kes­kel­lä tun­tui, et­tei jak­sa. Pyyn­tö­jä läh­ti Isän puo­leen. Tu­lim­me ris­teyk­seen ja mie­tim­me suun­taa. Mie­li oli vie­lä kan­kea va­lit­se­maan kol­mes­ta reit­ti­vaih­to­eh­dos­ta. Va­li­taan­ko hel­poin ja ly­hin, tut­tu ja tur­val­li­nen vai tun­te­ma­ton ja vaa­ti­vin. Va­lit­sim­me tun­te­mat­to­man rei­tin, joka osoit­tau­tui osin mer­kit­se­mät­tö­mäk­si ja po­lut­to­mak­si tai­pa­leek­si.

Yk­sin en jak­sa­nut enää, jat­koim­me yh­des­sä, mut­ta hil­jaa. Au­rin­ko al­koi pai­koin läm­mit­tä­mään, ja vaa­ti­va nou­su polt­ti jal­ko­ja. Kun saa­vuim­me laak­sos­ta vuo­ren puut­to­mil­le rin­teil­le, as­kel tun­tui en­tis­tä ras­kaam­mal­ta, mut­ta jo­tain oli jä­tet­ty taak­se. Py­säh­dyim­me, kat­soim­me toi­si­am­me. Loh­du­tim­me ja siu­na­sim­me. Au­rin­ko läm­mit­ti, ja kii­tos­lau­lu oli kir­kas. Ei tar­vit­tu juu­ri sa­no­ja, ru­kouk­seen oli vas­tat­tu. Tai­vas oli lä­hem­pä­nä kuin kos­kaan ai­kai­sem­min. Mie­len täyt­ti Daa­vi­din psal­min sa­nat: ”Sinä pys­ty­tit vuo­ret voi­mal­la­si, si­nun on val­ta ja vä­ke­vyys.” Po­lun viit­to­ja ei löy­ty­nyt, mut­ta lop­pu­mat­kaa oh­ja­si vä­ke­vä luot­ta­mus ja us­ko. Au­rin­gon­las­kun kul­la­tes­sa mai­se­maa pää­sim­me pe­ril­le. Kii­tol­li­si­na. Isä oli kuul­lut ru­kouk­set.

Tai­vaan Isän huo­len­pi­to on ar­vok­kain­ta, mitä on. Tär­ke­ää on myös se, et­tä us­kal­taa nöyr­tyä, tut­kia it­se­ään ja toi­min­ta­ta­po­jaan. Jos­kus Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat voi­vat ol­la kät­ket­tyi­nä lä­him­mäis­ten konk­reet­ti­siin neu­voi­hin ar­jen asi­ois­sa.

En ru­koi­le Ju­ma­lal­ta val­mii­ta vas­tauk­sia, vaan sitä, et­tä hän pi­täi­si sy­dä­me­ni au­ki ky­sy­myk­sil­le. Niin, et­tä en vain jäi­si pai­kal­leen, kos­ka olen niin päät­tä­nyt. Ja et­tä en vain läh­ti­si, kos­ka sitä it­se ha­lu­an. Olen ru­koil­lut, et­tä Ju­ma­la mi­nua oh­jai­si oi­kei­den ky­sy­mys­ten ää­rel­le. Nii­den ky­sy­mys­ten, joi­den ää­rel­lä saan tur­vau­tua Isän voi­maan, Isän tah­toon ja var­je­luk­seen.

Tä­nään­kin on hyvä jää­dä sii­hen tur­vaan, et­tä mi­nua kan­ne­taan ru­kouk­sin kä­si­var­sin. Ja sii­hen, et­tä ai­na kuu­li­sin sy­dä­mes­sä­ni ky­sy­myk­sen "ha­lu­at­ko us­koa" ja jak­sai­sin vas­ta­ta "ha­lu­an".