Avi­o­liit­tom­me on huo­men­na 20-vuo­ti­as. Kat­se­len nuo­ruu­den­ko­ti­ni ik­ku­nas­ta vih­re­äl­le pi­ha­maal­le yöt­tö­män yön va­los­sa ja mie­tin, mitä se on ol­lut. Puut ovat kas­va­neet pi­ha­maal­la 20 vuo­des­sa, mut­ta mitä on ta­pah­tu­nut mi­nul­le ja meil­le yh­des­sä? Mikä on mei­tä hoi­ta­nut? Mikä on mei­tä kan­ta­nut?

Hää­kut­su­kort­tei­him­me oli kir­joi­tet­tu Raa­ma­tun sa­nat: ”Me ra­kas­tam­me, kos­ka Ju­ma­la on en­sin ra­kas­ta­nut mei­tä" (1. Joh. 4:19). Tä­hän Ju­ma­lan rak­kau­den tur­vaan ha­lu­sim­me tur­va­ta sil­loin, ja sitä tur­vaa olem­me tar­vin­neet. Se ei ole ai­na ol­lut help­poa, syn­ti pyr­kii tur­me­le­maan suh­det­ta Ju­ma­laan ja toi­seen ih­mi­seen. Mut­ta Ju­ma­lan ar­mon muu­ri­laas­til­la rak­kaut­tam­me on ra­ken­net­tu to­tuu­des­sa. Omin voi­min ei ole men­ty het­ke­ä­kään, olem­me tar­vin­neet ru­kous­ta ja ar­moa. Ju­ma­la on mei­tä vah­vis­ta­nut ja siu­nan­nut.

Vii­me ai­koi­na kat­se on oh­jau­tu­nut lä­hel­le, it­seen ja rak­kaim­paan, avi­o­puo­li­soon. Olem­me koh­dan­neet kaik­kein ki­peim­mät asi­at it­ses­säm­me ja suh­tees­sam­me. Sen, et­tä rak­kau­tem­me vä­liin on pääs­syt asi­oi­ta, jot­ka ovat rik­ko­neet. Puu­ta­lon, ki­vi­ta­lon ja ai­tan ra­ken­ta­misp­ro­jek­tien jäl­keen on al­ka­nut kaik­kein tär­kein ra­ken­nusp­ro­jek­ti – yh­tei­sen rak­kau­den ra­ken­ta­mi­nen. Rak­kaut­ta on ai­na ol­lut ja sitä on nyt­kin, mut­ta me ha­lu­am­me nyt kes­kit­tyä sen vah­vis­ta­mi­seen. Se on mi­nus­ta pa­ras han­ke, mikä meil­lä on kos­kaan ol­lut.

Olem­me kes­kus­tel­leet elä­mäm­me ar­vo­poh­jas­ta sekä omas­ta ja yh­tei­ses­tä hy­vin­voin­nis­ta. Olem­me enem­män miet­ti­neet, mikä meil­le on tär­ke­ää, ja se on tar­koit­ta­nut elä­mäs­sä myös it­sel­le tur­hien asi­oi­den tai me­no­jen kar­si­mis­ta. On ol­lut kii­tol­lis­ta näh­dä, mi­ten elä­mäm­me on vah­vis­tu­nut ja yk­sin­ker­tais­tu­nut. Olem­me iloin­neet on­nes­ta ja rau­has­ta.

Tun­tuu, et­tä näen nyt omat ki­pu­koh­ta­ni avi­o­lii­tos­sa kirk­kaam­min kuin en­nen. Hel­pom­mil­ta ne ei­vät sil­ti tun­nu. Rak­kau­te­ni sy­vin poh­ja on se, kun tie­dän, et­tä an­teek­si­an­ta­muk­sen läh­de on vie­rel­lä­ni. Sain tun­tea jo en­nen avi­o­liit­tom­me sol­mi­mis­ta, et­tä puo­li­so­ni tuo ar­mo­alt­ta­rin niin ma­ta­lal­le, et­tä yle­tän siel­tä am­men­ta­maan. Se oli tär­kein tur­va it­sel­le­ni. Olo­huo­neem­me sei­nä­tau­luun on­kin kir­joi­tet­tu rak­kaak­si nous­sut raa­ma­tun­lau­se: ”Her­ra on lä­hel­lä nii­tä, joil­la on sär­ky­nyt sy­dän, Hän pe­las­taa ne, joil­la on mur­tu­nut mie­li" (Ps: 34:19).

Avi­o­lii­tos­sa olem­me saa­neet kas­vaa oman­mit­tai­sik­si. Vah­voi­na vah­voik­si ja heik­koi­na hei­koik­si. Pos­lii­ni­hää­päi­vä­het­keen ei ole ker­ty­nyt an­si­oi­ta ei­kä ti­mant­tien ki­mal­lus­ta. Mut­ta rak­kau­den het­kien ki­mal­lus on pyy­tee­tön­tä rak­kaut­ta, jos­sa sa­no­ja suu­rem­mat ovat sy­dä­men teot. Rak­kaus elää pie­nis­sä het­kis­sä. Het­kes­sä, jona toi­nen kuun­te­lee ja py­säh­tyy. Het­kes­sä, jona työ­huo­nee­see­ni tuo­daan ko­ti­ruo­ka­lä­he­tys ei­kä työ­päi­vän pi­tuu­des­ta moi­ti­ta vaan tsem­pa­taan – voi­mia sul­le! Het­kes­sä, jona juok­sem­me ylä­mä­es­sä ja toi­sen käsi tart­tuu kä­tee­ni ja tar­jo­aa ve­to­a­pua. Het­kes­sä, jona toi­nen ei jätä yk­sin ei­kä läh­de kil­pai­le­maan kans­sa­ni pa­rem­muu­des­ta.

Eri­tyi­sen kii­tol­li­nen olen sii­tä, et­tä per­hees­tä on tul­lut yh­tei­sen rak­kau­tem­me kas­vi­maa ja mo­lem­mat tah­dom­me omil­la voi­mil­la ja tai­doil­la ol­la vah­vis­ta­mas­sa toi­nen tois­tam­me. On ol­lut eri­tyi­sen tär­ke­ää teh­dä yh­des­sä asi­oi­ta, oli­pa se sit­ten yh­tei­nen viik­ko­sii­vous tai ret­ki vuo­ris­toon. Eri­tyi­sen ra­kas­ta on ol­lut se, mi­ten avi­o­puo­li­so­ni pu­huu lap­sil­lem­me mi­nus­ta, ra­kas­ta­en ja kun­ni­oit­ta­en. Olem­me ko­ke­neet tär­ke­äk­si avoi­muu­den las­ten kans­sa myös vai­keis­sa asi­ois­sa.

Ys­tä­vät ovat ol­leet avi­o­liit­tom­me voi­ma. Eri­tyis­tä kii­tol­li­suut­ta tun­nen ys­tä­vis­tä, joi­den oven olem­me voi­neet ava­ta, oli­pa mie­lem­me tai hei­dän mie­len­sä mikä ta­han­sa, on­nen ku­kois­tus­ta tai pet­ty­myk­sen rai­voa. Eri­tyi­sen rak­kaa­na olen ko­ke­nut sen, kun iso­van­hem­mat ovat osoit­ta­neet luot­ta­muk­sen­sa ja kun­ni­oi­tuk­sen­sa ra­kas­ta­mal­la, puut­tu­mat­ta ja oh­jaa­mat­ta.

Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni rak­kaim­pa­ni on ta­voit­ta­mat­to­mil­la ken­til­lä Itä­me­rel­lä. Mie­le­ni on kii­tol­li­nen ja on­nel­li­nen sii­tä rak­kau­des­ta, jota Ju­ma­la on mi­nul­le an­ta­nut elä­mää­ni. Olen kii­tol­li­nen avi­o­lii­ton siu­nauk­ses­ta, sii­tä­kin, et­tä puo­li­so on tu­ke­na us­kon­mat­kal­la. Olen saa­nut osak­se­ni kär­si­väl­li­syyt­tä, kun­ni­oi­tus­ta, ar­vos­tus­ta ja vä­lit­tä­mis­tä. Tun­nen rak­kaim­pa­ni kan­nus­tuk­sen ja tuen tä­hän­kin het­keen. Mie­lee­ni nou­see roh­kai­suk­si raa­ma­tun­lau­se, joka on myös­kin ko­tim­me sei­näl­lä per­he­ku­vien kes­kel­lä: ”Ole roh­kea ja luja, älä pel­kää älä­kä lan­nis­tu. Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si, on si­nun kans­sa­si kai­kil­la teil­lä­si." (Joo­sua 1:9.)

Täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa on ol­lut näh­tä­vil­lä ki­pua. Olen ha­lun­nut sitä tuo­da esil­le sik­si, et­tä niin usein se pei­te­tään ja sii­tä vai­e­taan, min­kä täh­den on vai­kea kes­kus­tel­la ja kas­vaa yh­des­sä eteen­päin.

Kah­den­kym­me­nen vuo­den mat­ka on ol­lut yh­tei­nen tai­val, mut­ta myös mat­ka it­see­ni. Vai­keuk­sien koh­taa­mi­nen on vah­vis­ta­nut re­hel­li­syyt­tä, ai­tout­ta ja ar­vok­kuut­ta. Kipu ja ar­mo ovat kul­ke­neet mat­kal­lam­me käsi kä­des­sä, ja luu­len, et­tei­vät nii­tä ero­ta tu­le­vat­kaan päi­vät.

Tä­nään olen kii­tol­li­nen ja on­nel­li­nen. Olen on­nel­li­sem­pi kuin kos­kaan.

”Kaik­ki vir­taa pois­päin. Kaik­ki vir­taa pois. Kun saa­vum­me tä­hän het­keen py­säh­dym­me, ja kat­so: kaik­ki vir­taa tä­hän het­keen. Mi­kään ei pois. Joen pin­taan hei­jas­tuu kaik­ki. Puut ja pyl­väät, vuo­det, kas­vot, kaik­ki rak­kaus tä­män het­ken. Ja run­saat sil­mut, ke­vään suu­ri valo.” (Las­si Num­mi)