Olen ikä­vöi­nyt elä­mää ko­ke­nei­den ih­mis­ten rau­haa ja rak­kaut­ta. Sitä kat­set­ta, mikä py­säyt­tää kii­reen ja tur­huu­den. Sitä ky­sy­mys­tä, joka py­säyt­tää kaik­kein tär­keim­män ää­rel­le. ”Olet­ko jak­sa­nut us­koa?” Sitä kai­paan täs­sä mo­ni­muo­toi­ses­sa ja -säi­kei­ses­sä ajas­sa usein, elä­mää ko­ke­nei­den yk­sin­ker­tais­ta vii­saut­ta.

An­ni-mum­mi­ni on­ni asui vii­mei­seen het­keen saak­ka tor­pas­sa, jon­ka ku­vaa hän kan­toi mu­ka­naan lom­pa­kos­sa. Tor­pas­sa, jos­sa isä an­toi oman tyy­nyn­sä lap­sel­leen, kun tyt­tö aset­tau­tui ko­val­le pir­tin pen­kil­le nuk­ku­maan il­tai­sin. An­ni-mum­mi ker­toi, et­tä sii­nä oli tur­val­lis­ta ja hyvä nuk­kua, kun isä siu­na­si ja sam­mut­ti öl­jy­lam­pun. Se paik­ka oli pa­ras paik­ka tä­män maan pääl­lä, tor­pan tur­vas­sa ja siu­nauk­ses­sa.

Ikä tuo kai­puu­ta juu­ril­le, sin­ne mis­sä on saa­nut tur­val­li­ses­ti kas­vaa ja elää. Yk­sin­ker­tai­siin as­ka­rei­siin.

Pu­das­jär­ven Kaup­pa­tiel­lä asui ne­li­a­pi­la eli nel­jä mum­moa, joi­den luo­na vie­rai­lin lo­mil­la opis­ke­lu­ai­ka­na­ni ja joi­den kans­sa pi­din yh­teyt­tä myös kir­jeit­se. Oli tär­keä tun­tea, et­tä oli odo­tet­tu vie­ras.

Elä­mää ko­ke­nei­den ih­mis­ten elä­mäs­tä hei­jas­tuu tur­val­li­nen valo pi­mei­den päi­vien ta­kaa. Jos­kus van­huk­sen elä­män­ki­vut tu­le­vat ai­van ihol­le, hy­vin lä­hel­le. Luo­pu­mi­sen tus­ka, läh­te­mi­sen ki­peys, so­dan muis­tot. Sel­vi­ä­mi­ses­sä on rak­kau­del­la ol­lut ih­meel­li­nen voi­ma.

Sii­ri-mum­mo­ni kä­det oli­vat kar­he­at töp­pö­set, jot­ka te­ki­vät työ­tä ah­ke­ras­ti vii­mei­seen as­ti. Sain ke­rä­tä mum­mo­ni kans­sa kor­pi­hil­lat ko­ti­pel­lon ta­kaa hä­nen omiin hau­ta­jai­siin­sa. Voi­mat ei­vät ol­leet vah­vat, mut­ta tah­to oli voi­mal­li­nen.

Ihai­len elä­män­työ­tä teh­nei­den kä­siä. Näen kä­sis­sä ru­kouk­sen ja siu­nauk­sen voi­man. Tam­pe­reen Lii­si kul­ki seu­ra­sa­liin Han­nek­sen kä­des­tä kiin­ni­pi­tä­en, ja ju­tel­les­sam­me Lii­sin kä­det pai­nau­tui­vat yh­teen rin­nan pääl­le siu­naa­vik­si kä­sik­si. Näis­sä het­kis­sä tun­sin il­man sa­no­ja siu­nauk­sen, kun­ni­oi­tuk­sen ja kat­seen lem­pey­den.

Aloit­ta­es­sa­ni tätä kir­joi­tus­ta sain pu­he­lin­soi­ton yk­sin elä­väl­tä, elä­mää roh­ke­as­ti kat­so­val­ta se­ni­o­ril­ta. Hä­nen mie­len­sä oli kii­tol­li­nen, sy­dä­mes­sä asui rau­ha. Olen ai­na ihail­lut hä­nen yl­lät­tä­vää­kin roh­keut­ta tart­tua sii­hen, mi­hin Ju­ma­la au­kai­see ovet. Nyt­kin uu­del­la paik­ka­kun­nal­la hä­nen sy­dä­men­sä iloit­si suu­res­ta Ju­ma­lan siu­nauk­ses­ta, ys­tä­vis­tä ja tur­val­li­suu­des­ta tyy­tyä Ju­ma­lan tah­toon.

Ar­vos­tan van­he­ne­vien vii­saut­ta, sel­lais­ta sa­lais­ten läh­tei­den voi­maa. Olen saa­nut heil­tä op­pia ja en­nen kaik­kea olen saa­nut heil­tä voi­maa us­koa. Mo­nien elä­män­ta­ri­nat ovat roh­kais­seet pi­tä­mään kiin­ni tär­keim­mis­tä asi­ois­ta. Sii­tä, et­tä vä­lit­tää lä­him­mäi­ses­tä. Sii­tä, et­tä kul­kee rin­nal­la. Sii­tä, et­tä an­taa omas­taan. Sii­tä, et­tä us­kal­taa ol­la oma­na kes­ke­ne­räi­se­nä it­se­nään. Sii­tä, et­tä on pe­ril­lä nyt ei­kä elä huo­mi­ses­sa. Sii­tä, et­tä tun­tee elä­män­voi­maa puut­tees­sa ja heik­kou­des­sa. Sii­tä, et­tä tun­tee yh­teen­kuu­lu­vuut­ta yk­si­näi­syy­des­sä. Sii­tä, et­tä tun­tee luot­ta­mus­ta epä­var­muu­des­sa. Sii­tä, et­tä tun­tee läm­pöä kyl­mäs­sä.

Kaik­kea tätä elä­mää ko­ke­neet se­ni­o­rit ovat mi­nul­le opet­ta­neet.