Vuo­den vaih­tu­es­sa kat­se kään­tyy men­nee­seen ja tu­le­vaan. Pi­me­ään ja va­loi­saan. Kyl­mään ja läm­pi­mään. Help­poon ja vai­ke­aan. Kaik­ki ää­ri­päät tu­le­vat lä­hel­le sa­mal­la het­kel­lä. Rak­kaat lä­hei­set ja kau­kai­set kan­sat. Oma elä­mä­ni, per­hee­ni elä­mä, ys­tä­vä­ni ja maa­il­man ta­pah­tu­mat. Mie­tin it­se­ä­ni, ki­pu­a­ni, sel­viy­ty­mis­tä­ni, kan­ta­via kä­siä, läs­nä­o­lon läm­pöä ja rie­mua. Mi­ten tus­kaan ja tyh­jään on an­net­tu voi­ma. Mi­ten Ju­ma­la on pu­hu­nut kai­kes­sa. Pi­mey­des­sä­kin.

Oman elä­mä­ni voi­ma ei nou­se vain po­si­tii­vi­sis­ta ja kan­nus­ta­vis­ta asi­ois­ta. Roh­keut­ta ei it­sel­lä ai­na ole ol­lut, ei us­koa ei­kä ym­mär­rys­tä, mut­ta kun on lai­tet­tu tar­peek­si alas, on ol­lut nöyr­ryt­tä­vä ja luo­tet­ta­va kan­ta­vien kä­sien voi­maan. Voi­maa olen saa­nut hei­kos­ta ru­kouk­ses­ta, se voi­ma on ol­lut ar­mon voi­maa het­kes­sä, jona ei ole ym­mär­tä­nyt, min­ne seu­raa­va as­kel joh­de­taan. Se on ol­lut us­ko­mis­ta joh­da­tuk­sen voi­maan, sii­hen rak­kau­den voi­maan, joka oh­jaa kat­so­maan it­se­ään ja lä­him­mäi­siä ar­mol­li­ses­ti.

On ol­lut het­kiä, jois­sa on tun­tu­nut kipu, viha, epäi­lys ja epä­toi­vo­kin. Vai­kei­den tun­tei­den koh­taa­mi­nen ja lä­pi­käy­mi­nen on tuo­nut usein vah­vuut­ta. En­sin on ol­lut an­net­ta­va it­sel­leen lupa tun­tea se, mitä tun­tee. Se on ol­lut vai­kein­ta. Koh­da­ta it­sen­sä epä­luu­loi­se­na, yl­pe­ä­nä, it­sek­kää­nä. Vai­kei­den tun­tei­den hy­väk­sy­mi­nen het­kel­li­siä olo­ti­loi­na on an­ta­nut voi­man us­koa kas­vuun ja iloon. On ol­lut hyvä luot­taa sii­hen, et­tä ki­puun voi ol­la kät­ket­ty­nä kas­vun voi­ma ja us­kon ym­mär­rys.

Elä­mä ei ole men­nyt suun­ni­tel­mien mu­kaan, ei ole ol­lut val­mii­ta vas­tauk­sia, ei kau­nii­ta sa­no­ja, ei suun­ni­tel­tua oh­jel­maa, ei­kä po­si­tii­vis­ta asen­net­ta. Omat ta­voit­teet ei­vät ole to­teu­tu­neet. Olen ta­voi­tel­lut eri­lai­sia asi­oi­ta ja saa­vut­ta­nut­kin jo­tain, mut­ta elä­mä on ol­lut ai­van jo­tain muu­ta. Kui­ten­kin koen, et­tä olen saa­nut enem­män kuin olen pyy­tä­nyt. Olen ko­ke­nut eri­tyi­sen voi­mak­kaas­ti, et­tä Ju­ma­la ot­ti mi­nut eri­tyi­seen huo­len­pi­toon syö­mis­häi­ri­ös­tä toi­pu­es­sa­ni. Kun sai­rau­den voi­ma oli kät­ket­ty omaan voi­maan ja hal­lin­n­nan­tun­tee­seen, jak­soin kui­ten­kin luot­taa joh­da­tuk­seen sii­nä, et­tä Ju­ma­la an­tai­si voi­man pa­ran­tua.

Kun sai­rau­des­sa kaik­ki aseet rii­sut­tiin pois, oli olo epä­var­ma ja tie­tä­mä­tön. Oli läh­det­tä­vä tu­tus­tu­maan uu­des­taan omaan mi­nään. Oli ky­syt­tä­vä it­sel­tä: ”Tyk­käät­kö ome­nas­ta vai pää­ry­näs­tä? Olet­ko vä­sy­nyt? Mikä si­nul­le on tär­ke­ää?” Sii­tä al­koi mat­ka uu­siin asi­oi­hin, uu­siin tun­tei­siin, uu­siin haas­tei­siin. Mat­ka on ol­lut sär­ky­mis­tä, pi­me­äs­sä et­si­mis­tä, kah­laa­mis­ta. On tar­vit­tu roh­keut­ta, avoi­muut­ta ja to­tuu­des­sa ra­kas­ta­mis­ta. Jos­kus se on kui­ten­kin ol­lut oman it­sen­sä kiel­tä­mis­tä, yl­peyt­tä sekä val­heel­li­suut­ta it­seä ja toi­sia koh­taan. Olen pe­län­nyt, en ole us­kal­ta­nut kat­soa it­se­ä­ni. Olen eh­kä syyl­lis­tä­nyt toi­sen. Hil­jaa olen ru­koil­lut, et­tä lä­hei­set ym­mär­täi­si­vät. Pal­jon olen tar­vin­nut an­teek­si­an­ta­mus­ta. Jos­kus on tar­vit­tu lii­an pit­käl­tä tun­tu­va ai­ka, mut­ta kun Ju­ma­lan kaik­ki­tie­tä­vä hy­vyys on kos­ket­ta­nut ol­ka­pää­tä, on mur­tu­nut mon­ta ras­kas­ta suo­ja-ai­taa ar­mon voi­mal­la. Se het­ki on ol­lut hyvä, se het­ki ei ole läh­te­nyt it­ses­tä. Sii­nä het­kes­sä on puh­dis­tet­tu an­teek­si­an­ta­muk­sen ar­mol­la. Syn­ti­se­nä on saa­nut tur­vau­tua siu­naa­viin sa­noi­hin.

Olen miet­ti­nyt ki­pua. Omaa ja tois­ten. Sitä, mi­ten jo­kai­nen sitä kan­taa si­säl­lään, mi­ten jo­kai­nen sen il­mai­see, mi­ten kipu hei­jas­tuu. Ki­vun voi kiel­tää, mut­ta iloa voi myös tees­ken­nel­lä. Lap­sen tun­tei­den ai­tous py­säyt­tää vä­liin ai­kui­sen­kin.

Re­hel­li­syys tun­teil­le on vai­ke­aa, mut­ta tär­ke­ää. Toi­saal­ta kaik­kea ei voi ei­kä tar­vi ja­kaa kaik­kien kans­sa. Jot­kut tun­teet käy läpi it­ses­sään. Vai­kei­den tun­tei­den il­mai­se­mi­nen pu­hu­mal­la tai vaik­ka­pa it­ke­mäl­lä yleen­sä hel­pot­taa oloa. Viha tun­tuu pe­lot­ta­val­ta, mut­ta sii­hen kät­key­tyy usein jo­tain oleel­lis­ta rak­kau­des­ta – luot­ta­muk­sen rik­kou­tu­mi­ses­ta, tur­vat­to­muu­des­ta, epä­oi­keu­den­mu­kai­ses­ta koh­te­lus­ta tai vää­ryy­des­tä. Usein vi­han tun­ne vies­tii sii­tä tär­ke­äs­tä, jon­ka on ka­dot­ta­nut. Kun löy­tää yh­tey­den tun­tee­seen, oli­pa se sit­ten ka­teus tai yl­peys, on hel­pom­pi läh­teä ra­ken­ta­maan luot­ta­mus­ta hy­vään. Kun vaik­ka­pa koh­taa vää­ryyt­tä, on luon­nol­lis­ta vi­has­tua. Mut­ta jos viha jää py­sy­väk­si ti­lak­si, se ei ra­ken­na vaan tu­ho­aa. Vi­hal­la ei saa myös­kään hal­li­ta tai alis­taa lä­him­mäis­tä.

Elä­mäs­sä­ni on ol­lut hil­jai­suu­den ja etäi­syy­den het­kiä. Pal­jon ru­kous­ta. Ei ole tien­nyt mitä teh­dä. Ei ole saa­nut kiin­ni sii­tä, mitä kaik­ki on. On vain ol­lut nip­pu tun­tei­ta, jot­ka nou­se­vat to­tuu­des­ta ja epä­to­del­li­suu­des­ta, en­nak­ko­luu­lois­ta ja herk­kyy­des­tä. On tun­tu­nut vai­ke­al­ta hy­väk­syä ja koh­da­ta toi­nen. On tun­tu­nut vai­ke­al­ta hy­väk­syä ja koh­da­ta it­sen­sä. On tar­vit­tu ai­kaa, kär­si­väl­li­syyt­tä, kas­vun voi­maa ja roh­kai­sua. On tar­vit­tu omien tun­tei­den lä­pi­käy­mi­sen rau­haa ja suo­jaa ki­vul­le. Näis­sä het­kis­sä olen ha­lun­nut jää­dä hil­jai­seen ru­kouk­seen, et­tä Ju­ma­la au­kai­see ja joh­dat­taa.

Tänä päi­vä­nä ovat ilo ja kipu ol­leet läs­nä yh­des­sä. Kir­joi­tan tätä yläil­mois­sa, len­to­mat­kal­la. Juu­ri nyt on hyvä het­ki luo­da­ta koti-Suo­mes­sa vie­tet­ty­jä tal­vi­sia lo­ma­het­kiä tu­le­vaan Es­pan­jan-ar­keem­me. Sy­dä­mes­sä on kii­tol­li­suus lo­mas­ta, jon­ka van­hem­pa­ni suu­ril­la rak­kau­den töil­lään mah­dol­lis­ti­vat. On kii­tol­li­suus lä­hei­sis­tä ja ys­tä­vis­tä, joi­den lä­hel­lä oli hyvä ol­la. Kii­tol­li­suus Suo­men tal­ves­ta, lu­mes­ta, pauk­ku­pak­ka­sis­ta. Mut­ta sa­mas­sa kipu nou­see lä­hel­le, kun tun­tee sen, min­kä edes­sä omat voi­ma­ni ovat vä­häi­set. On tur­val­lis­ta ja sa­mal­la tus­kal­lis­ta jää­dä luot­ta­muk­seen ja ru­kouk­seen. Ha­lu­an luot­taa sii­hen, et­tä pi­de­tään huol­ta. On luo­tet­ta­va, et­tä on ai­ka odot­taa, on ai­ka rat­kais­ta, on ai­ka tart­tua toi­sen kä­teen. Ha­lu­an luot­taa Ju­ma­lan ih­meel­li­seen voi­maan ja vii­sau­teen.