Se het­ki, kun kat­se ja mat­ka kään­ty­vät koh­ti poh­jois­ta tai­vas­ta, on pyhä. Sii­nä het­kes­sä ki­mal­ta­vat kii­tol­li­suu­den kyy­ne­leet ja ylis­tys Ju­ma­lan suu­res­ta rak­kau­des­ta.

Mat­ka on jo py­säh­dys. Mat­kal­la to­dek­si nou­se­vat elä­män suu­ret ele­men­tit – maa ja tai­vas. Het­kek­si elä­mä py­säh­tyy nii­hin. Kaik­ki muut me­net­tä­vät mer­ki­tyk­sen­sä. Sit­ten tu­lee ai­ka, men­nyt ja tu­le­va, ja het­ki, jos­sa mie­li avau­tuu vas­taa­not­ta­maan hy­vää ja kar­si­maan tur­haa.

Mai­se­mat vaih­te­le­vat ja oma nä­kö­a­la­ni sei­lai­lee men­nei­siin ja tu­le­viin päi­viin. Mat­kal­la kaik­ki tu­lee lä­hel­le, ja sa­mal­la saan kat­soa kaik­kea kau­em­paa, ei­kä ajan­ku­lul­la ole mer­ki­tys­tä. Sii­nä het­kes­sä saa tun­teen omas­ta ai­nut­laa­tui­suu­des­taan tä­män kaik­kea yh­dis­tä­vän tai­vaan al­la ja juh­la­vuot­ta elä­vän ko­ti­maan ka­ma­ral­la. Ju­ma­lan suu­ri rak­kaus kos­ket­taa – tämä kah­den­kes­ki­nen mat­ka on lah­jaa tai­vas­mat­kaa var­ten.

Ajo­mat­ka on puh­dis­ta­va, ra­ken­ta­va ja va­paut­ta­va. Mat­kan pää­mää­rää on poh­joi­nen ja suun­ta sen mu­kai­nen. Ro­va­nie­mel­lä kat­som­me sää­en­nus­tuk­sia ja va­lit­sem­me län­si­ra­jan tien. Mo­lem­pien sy­dän ve­tää tun­tu­rei­den hil­jai­suu­teen.

Mat­kal­la on ai­kaa it­sel­le ja toi­sel­le, omil­le aja­tuk­sil­le ja toi­sen aja­tuk­sil­le. Nap­pa­sin läh­ties­säm­me kir­ja­hyl­lys­tä elä­mänp­sy­ko­lo­gi­sen kir­jan, jota yh­tei­ses­tä toi­vees­tam­me luen ää­neen. Kes­kus­te­lem­me si­säl­lös­tä in­ten­sii­vi­ses­ti. Hui­kai­se­vaa, mi­ten kiin­nos­tu­nut toi­nen on sii­tä, mitä ajat­te­len.

Kes­kus­te­lum­me on kut­kut­ta­van len­no­kas­ta, mut­ta vä­liin myös tais­te­le­vaa. Pu­hum­me rak­kau­des­ta, mikä ei vain myön­ny ja suos­tu, vaan us­kal­taa vah­vas­ti ja myön­tei­ses­ti sa­noa ei. Vä­liin pu­heem­me on äkä­pök­köi­lyä kun­ni­oi­tuk­sel­la ja lu­juu­del­la. Vä­liin sa­nat piir­tä­vät elet­tyä mat­kaa ja ra­ken­ta­vat sil­taa kos­ki­paik­ko­jen yli.

Py­säh­dym­me myös het­kiin, jois­sa sa­nat ei­vät ole ai­em­min ta­voit­ta­neet toi­sia. Sii­nä sit­ten nau­ram­me ohi­kiih­dy­tet­ty­jen het­kien ilo­ja kuin lin­tu­ja, joi­ta tuu­li pu­hal­taa pil­vis­tä tai­vaal­le. Mat­kal­la tun­tu­rien maa­han ta­ju­an voi­mak­kaas­ti, et­tä olen saa­nut niin pal­jon elä­mäl­tä suos­tu­mal­la vas­taa­not­ta­maan kai­ken, ki­vun ja ilon.

Pe­ril­le saa­vum­me yö­myö­hään täy­del­li­seen het­keen. Poh­joi­sen tai­vaan al­la tun­tee vain kii­tol­li­suu­den ole­mas­sa­o­los­ta. Sii­tä, et­tä voi ol­la yk­si osa tätä luo­ma­kun­taa. La­pin kesä on täy­del­li­nen. Oi, yö­tön yö! Se saa mie­len lu­moi­hin, kun au­rin­ko lei­kit­tää va­lol­laan pil­viä ja yö val­voo.

Tai­vas maa­lau­tuu uu­teen maa­lauk­seen yhä uu­des­taan, ja yh­täk­kiä tun­tu­rin laen pääl­lä le­pää siu­nauk­sen va­lo­ke­hä. Yö­tai­vaan kau­neus on polt­ta­vaa, se hä­mär­tää ajan ja ikui­suu­den ra­jan. Yö ja päi­vä saat­ta­vat toi­si­aan, mut­ta ei­vät jätä.

Kä­si­var­ren luon­to on kuin lap­si, puh­das ja vi­a­ton. Kun it­sek­kään ih­mi­sen te­ko­ja ei näy, vaan Ju­ma­lan luo­ma erä­maa, py­hyy­den het­ki tu­lee lä­hel­le. Niin lä­hel­le, et­tei us­kal­la sitä ih­mis­mie­len aja­tuk­sil­la rik­koa. Se het­ki on pe­lo­ton, se het­ki on aja­ton, se het­ki vie lä­hel­le lu­pauk­sen maa­ta.

Aa­mun une­li­ai­suu­des­sa kei­täm­me pan­nu­kah­vit. Jä­täm­me kah­vin ta­soit­tu­maan sik­si ai­kaa, kun pu­lah­dam­me hyi­seen Kil­pis­jär­veen. Hui­kai­se­vaa! En ver­taa, mut­ta sa­non­pa kui­ten­kin, et­tä Vä­li­me­ri on Vä­li­me­ri, mut­ta Kil­pis­jär­vi on kä­si­var­ren elä­män hei­jas­tus. Sen ran­nal­la mie­tin, voi­ko kil­voi­tus ol­la hi­ve­nen ke­ve­äm­pää tä­män ran­nal­la kuin muu­al­la. Mut­ta sa­mas­sa muis­tan ope­tus­las­ten vä­sy­mi­sen ja epä­röin­nin Ge­ne­sa­re­tin­jär­vel­lä.

Aa­mu­kah­vien jäl­keen läh­dem­me päi­vä­re­put se­läs­säm­me kol­men val­ta­kun­nan ra­jal­le. Tun­tu­rien rin­teil­lä mat­ka­tes­sa tai­vas tun­tuu ole­van lä­hem­pä­nä kuin kos­kaan. Kyl­lä tämä on isän­maa. Niin kau­nis ja kal­lis!

Oi, tun­tu­ri­pol­ku! Luon­non­puis­tos­sa kul­jem­me mer­kit­tyä pol­kua pit­kin, ja ta­voit­tee­na on kol­men val­ta­kun­nan raja. Help­poa, kun ei tar­vit­se miet­tiä, mitä tah­too ja min­ne tah­too. Seu­ra­taan vain po­lun merk­ke­jä.

Tun­tu­rin rin­tei­tä kul­kies­sa­ni pil­vet va­el­ta­vat ja re­pei­le­vät Nor­jan vuo­rien yl­lä. Hyp­pe­len ki­vel­tä ki­vel­le ja py­säh­dyn kuun­te­le­maan nä­ky­mät­tö­mien pu­ro­jen sä­ve­liä rin­teel­lä le­pää­vien ki­vien al­ta.

Ju­ma­lan siu­naa­vien kä­sien rau­ha ei ole muut­tu­nut. Ris­ti­kin on sama, mut­ta us­kol­li­suus sii­hen, mikä ei muu­tu on vah­vem­pi kuin ei­len. Po­lun reu­nal­la kuk­ki­va vaa­ti­ma­ton sie­lik­kö saa nöyr­ty­mään koh­ti maa­ta ja us­ko­maan, et­tä kyl­mäs­tä tui­ver­ruk­ses­ta­kin voi sel­vi­tä. Yk­si­kään po­lun reu­nal­la kuk­ki­vis­ta tai kas­va­vis­ta ei vaa­di mi­tään, vaan jo­kai­nen muis­tut­taa kii­tok­ses­ta tai­vas­ta koh­ti. On help­po ra­kas­taa.

Tun­tu­rin hui­pul­la tuu­li tart­tuu pään suo­jak­si ve­det­tyyn hup­puun ja ler­put­taa sitä pur­je­kan­kaan ta­voin. Sii­nä het­kes­sä nau­tin eri­tyi­ses­ti kau­as kan­ta­vis­ta nä­kö­a­lois­ta ja nou­sun polt­tees­ta ja­lois­sa­ni. Tuu­len tui­ver­ruk­ses­sa mie­li va­pau­tuu tur­his­ta ja nä­kö­a­la kiin­nit­tyy pää­mää­rää koh­ti.

Oi, lem­mi­kin si­ni­kat­se vai­vais­koi­vu­jen pen­sai­kos­sa! Voi­ko ol­la kau­niim­paa kuin vai­vais­koi­vun pit­si­leh­det! Lem­mik­kien lem­peä ja avoi­men luot­ta­vai­nen kat­se saa mat­ka­lai­sen us­kon vah­vis­tu­maan. Ka­run maan voi­ma on kalk­ki­ker­rok­ses­sa ko­van kuo­ren al­la. Niin on vä­liin ih­mi­sel­lä­kin. Ju­ron, to­ti­sen ja va­ka­van ih­mis­kuo­ren al­la syk­kii lem­peä ja ra­kas­ta­va sy­dän.

Lop­pu­mat­kan tal­sim­me Nor­jan ja Suo­men raja-ai­dan reu­naa. Val­ta­kun­tien raja on sel­vä ja se huo­kuu rau­haa. Mie­li he­rää uu­tis­ku­viin Af­ga­nis­ta­nis­ta, Syy­ri­as­ta ja Ira­kis­ta. Ru­kous täyt­tää mie­len nii­den lä­him­mäis­ten puo­les­ta, jot­ka kär­si­vät ja tun­te­vat pel­koa so­dan kes­kel­lä.

Taas py­säh­dyn miet­ti­mään sitä, mi­ten it­se voi­sin an­taa pie­nen osan sii­tä hy­väs­tä, jota olen saa­nut. Mi­ten it­se voi­sin ol­la ra­ken­ta­mas­sa rau­haa ja li­sää­mäs­sä rak­kaut­ta? Kään­nän kat­see­ni Hy­vään Ju­ma­laan ja pyy­dän: ”An­na mi­nun py­syä si­nun val­ta­kun­nas­sa­si ja an­na säi­lyt­tää oman­tun­non rau­ha. An­na us­kon voi­man loh­dut­taa ja ra­ken­taa, tuo­da valo pi­me­än kes­kel­le.”

Saa­vum­me pe­ril­le il­ta­yös­tä. Va­el­luk­sen to­mut huuh­do­taan Kil­pis­jär­ven raik­kai­siin aal­toi­hin. Yöt­tö­män yön valo kir­kas­taa päi­vän aja­tuk­set ja va­el­luk­sen vah­vis­ta­van voi­man tu­le­vien päi­vien siu­nauk­sek­si. Rau­ha py­säh­tyä, koh­da­ta luon­to ja lä­hel­lä kul­ke­va ih­mi­nen sel­lai­se­naan tun­tuu pu­hut­te­le­val­ta.

Tun­tu­ri­po­lun tuok­sut vaat­teis­sa­ni kan­nan pit­käl­le syk­syyn. Pii­lo­tan suo­pur­sun ja hil­lan­leh­den tak­ki­ni tas­kuun. Ja sit­ten tal­vel­la nuuh­ku­tan ja ikä­vöin, len­nän het­kek­si tun­tu­ri­pol­ku­jen sy­liin, kun tu­lee oi­kein ikä­vä. Se mat­ka tun­tu­reil­la, poh­joi­sen tai­vaan al­la, oli pala tai­vas­ta, niin siu­nat­tu mat­ka se oli!