Pie­nel­lä po­jal­la on hätä. Tus­kan kes­kel­lä hän ky­se­lee hä­täi­ses­ti odot­ta­mat­ta vas­tauk­sia.

– Mik­si minä elän? Mik­si minä syn­nyin? Min­ne minä ka­to­an, kun kuo­len? Mitä mi­nul­le ta­pah­tuu? Elän­kö uu­des­taan? Mis­tä minä tie­dän, mikä on tot­ta?

Kuun­te­len hil­jaa ja us­kal­lan sa­noa:

– Sinä löy­dät vas­tauk­set, kun jak­sat us­koa sii­hen.

Olen töis­sä ja tie­dän, et­ten voi ker­toa Hy­väs­tä Pai­me­nes­ta. Pie­ni pala mur­tuu si­säl­lä­ni, mut­ta ha­lu­an suo­ja­ta hä­tään­ty­nyt­tä ja epä­toi­vois­ta las­ta suu­rel­la rak­kau­del­la. Koen, et­tä rak­kau­te­ni vah­vis­tuu siel­lä, mis­sä hätä on suo­jat­tu huo­maa­mat­to­mak­si. Loh­du­tan las­ta. Ker­ron, et­tä ar­vos­tan hä­nen roh­keut­taan, sitä, et­tä hän us­kal­taa ky­syä, epäil­lä ja et­siä. Lap­si läh­tee ja sul­kee oven. ”Isä, an­na Hen­ke­si teh­dä työ­tä ja loh­du­ta ar­mol­la­si. älä jätä ke­tään yk­sin tais­te­le­maan.”

Meis­tä jo­kai­nen on var­mas­ti jou­tu­nut hä­tään. Mei­tä on voi­nut koh­da­ta hen­gel­li­nen, ta­lou­del­li­nen, hen­ki­nen, fyy­si­nen tai ul­ko­puo­lel­ta uh­kaa­va hätä. Se on saa­nut mei­dät tus­kaan ja pel­koon. Olem­me var­mas­ti tar­vin­neet tois­ten tu­kea ja apua, niin lä­him­mäi­sil­täm­me kuin vi­ra­no­mai­sil­ta. On tär­ke­ää kul­kea hä­däs­sä ole­van lä­him­mäi­sen rin­nal­la.

Hätä on rii­pai­se­va tun­ne. Hätä saa mei­dät kii­reh­ti­mään, et­si­mään, ky­sy­mään, vas­taa­maan, pa­ke­ne­maan, va­leh­te­le­maan, peit­tä­mään ja pel­kää­mään. Hä­dän het­kel­lä, sok­ki­ti­las­sa, ih­mi­nen ei pys­ty kat­so­maan ti­lan­net­ta to­tuu­den­mu­kai­ses­sa va­los­sa. Hä­däs­sä ih­mi­nen voi myös pa­e­ta to­del­li­suut­ta ja unoh­taa it­sen­sä. Hätä voi tun­tua fyy­si­ses­ti, ku­ten Raa­ma­tus­sa ku­va­taan: ”Sy­dä­me­ni vä­ri­see, voi­ma­ni hu­pe­ne­vat, sil­mie­ni valo sam­muu” (Ps. 38:11).

Las­ten ja nuor­ten hätä ei ai­na näy. Se voi peit­tyä hy­myi­le­vien kas­vo­jen taak­se, pe­li­maa­il­maan tai läk­sy­kir­jo­jen taak­se. Saa­tam­me kul­kea hä­dän ohi tie­tä­mät­tö­mi­nä ja huo­let­to­mi­na. Näin voi käy­dä myös ko­dis­sa, jos­sa vä­li­te­tään ja ra­kas­te­taan.

Näin on käy­nyt it­sel­le­ni­kin. En ole tun­nis­ta­nut lä­hei­se­ni hä­tää. Lä­hei­nen on pu­hu­nut ki­pe­äs­tä asi­as­ta, mut­ten ole ym­mär­tä­nyt. Olen jät­tä­nyt ki­vun ar­ki­hä­lyn al­le. Olen ih­me­tel­lyt lap­se­ni vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä ja hä­täil­lyt, mi­ten hän sel­vi­ää elä­mäs­sä. Päi­väs­tä toi­seen olen muis­tut­ta­nut las­ta sii­tä, mitä hän jät­tää te­ke­mät­tä tai min­kä hän te­kee vää­rin. Sit­ten mi­nut on py­säy­tet­ty. Olen ym­mär­tä­nyt, et­tä hä­täi­len vää­riä asi­oi­ta ja kat­son si­vuun. Oli­si pi­tä­nyt kat­soa sy­dä­meen. Sy­dä­meen kat­so­mi­ses­ta on syt­ty­nyt rak­kaus ja an­teek­si­an­ta­mus. Sen siu­nauk­sen va­los­sa on läh­det­ty uu­sin pie­nin as­ke­lin toi­nen toi­si­am­me tu­ke­maan, ei­kä pol­ke­maan.

Ys­tä­vä­ni soit­taa hä­däs­sä, su­run ja me­ne­tyk­sen mur­ta­ma­na. Hän on epä­toi­voi­nen ja pe­lois­saan it­sen­sä ja lä­heis­ten­sä puo­les­ta. Hä­nel­lä on myös sie­lun­hä­tä. Hän pyy­tää ru­koi­le­maan hä­nen kans­saan. Tun­nen pel­koa ja et­sin Isän tur­val­li­sia kas­vo­ja: ”Ar­mol­li­nen Ju­ma­la, kään­nä kas­vo­si puo­lee­ni ja osoi­ta lau­peu­te­si niin, et­tä…” Sa­no­ja ei mi­nun tar­vit­se et­siä. Ju­ma­la pu­huu ja loh­dut­taa puo­les­ta­ni me­ne­tyk­sen ja sie­lun­hä­däs­sä ole­vaa ih­mis­tä, et­tä sy­dän roh­kais­tui­si us­ko­maan. Pu­he­lu päät­tyy. ”Ju­ma­la, sinä tun­net hä­dän. An­na tur­va­si ja loh­du­tuk­se­si voi­ma jo­kai­sen sy­dä­meen.”

Hä­dän kes­kel­lä olen tart­tu­nut usein Raa­mat­tuun tai olen kuun­nel­lut su­vi­seu­ra­saar­no­ja loh­du­tuk­sek­si ja voi­mak­si. Jo­bis­ta, Jaa­ko­bis­ta, Joo­se­fis­ta, Daa­vi­dis­ta, Ma­ri­as­ta ja Mar­tas­ta on tul­lut loh­dut­ta­jia mat­kal­le­ni.

Jaa­ko­bin pai­ni on pu­hu­tel­lut mi­nua eri­tyi­ses­ti. Jaa­ko­bin sa­nat tais­te­lus­sa ovat juur­tu­neet sy­väl­le: ”En pääs­tä si­nua, el­let siu­naa mi­nua.” Sel­lais­ta pai­nia olen käy­nyt it­se­kin. Olen yrit­tä­nyt et­siä ym­mär­rys­tä Ju­ma­lan sa­lai­suuk­sis­ta ja va­roa sie­lun­vi­hol­li­sen työ­kent­tää. Vä­lil­lä olen kään­tä­nyt yl­pey­des­sä­ni pää­ni pois ar­mol­li­ses­ta Ju­ma­las­ta ja jää­nyt vi­hol­li­sen kou­riin. Vi­hol­li­nen on kas­vat­ta­nut hä­tää epäi­lyk­sil­lä ja pilk­kaa­mal­la Ju­ma­lan ar­mol­li­suut­ta.

Mut­ta on­nek­si Ju­ma­lan vah­vat kä­si­var­ret ei­vät ole ir­rot­ta­neet otet­taan täs­sä pai­nis­sa. Kä­si­var­sien tiuk­ka ja tur­val­li­nen ote on saa­nut ir­rot­tau­tu­maan vi­hol­li­sen kyn­sis­tä ja nöyr­ty­mään. Se on saa­nut pel­kää­mään eroa Ju­ma­las­ta ja vah­vis­ta­nut us­koa. Se on ol­lut siu­naus, on­ni ja rau­ha, ja nii­den voi­mal­la on jak­sa­nut koh­da­ta hy­vin vai­ke­at­kin haas­teet.

Olen ko­ke­nut, et­tä kun hätä on vie­nyt lä­hel­le Ju­ma­laa, sii­nä on­kin ol­lut tur­val­lis­ta ol­la. Us­ko on kir­kas­tu­nut ja siu­nauk­sen voi­ma kan­ta­nut. On tur­val­lis­ta, et­tä kun us­koo Ju­ma­laan, ei tar­vit­se pe­lä­tä. Ei oi­ke­as­taan mi­tään. ”Vaan ken on Her­ral­le us­kol­li­nen, se kan­taa mu­ka­naan siu­nauk­sen” (Nii­lo Rau­ha­la).