On se kuu­kau­den päi­vä, jota on ai­na yh­tä vai­kea ym­mär­tää. Niin häm­men­tä­vä, et­tä tut­ki­jat­kaan ei­vät ole sil­le suu­rem­paa se­li­tys­tä löy­tä­neet. Päi­vä, jol­loin koen, et­tä tun­teet kul­ke­vat omaa me­no­aan ja jär­ki ih­met­te­lee vie­res­sä, mitä ta­pah­tuu ja mik­si.

Aa­mu­len­kil­tä se jo al­kaa ai­van yl­lät­tä­en. Va­roit­ta­mat­ta. Au­rin­gon nou­sun ai­kaan juok­sen mie­he­ni kans­sa ta­va­no­mais­ta aa­mu­lenk­kiä. Mie­li on ke­veä ja kii­tol­li­nen, ja to­te­an mie­hel­le­ni: ”Tä­nään oli­si kir­joi­tet­ta­va blogi. Kir­joit­tai­sin­ko kii­tol­li­suu­des­ta ja täs­tä on­nes­ta?”

En­nen ko­tia juok­su vaih­tuu kä­ve­lyyn, ja kul­jem­me käsi kä­des­sä. Sii­nä tur­vas­sa on help­po ker­toa mie­len epä­var­muu­des­ta ja pe­los­ta. Puo­li­so kuun­te­lee ja roh­kai­see. Py­säh­dym­me, kat­som­me toi­si­am­me ja ha­laam­me en­nen vii­meis­tä jyrk­kää puls­sin­nos­to­nou­sua. Puo­li­so kan­nus­taa vie­lä ole­maan roh­kea ja luot­ta­maan pe­los­sa.

Ja sii­nä het­kes­sä olo­ti­la­ni yh­täk­kiä muut­tuu. Ilo on ka­don­nut. Ve­dän kä­te­ni pois rak­kaa­ni kä­des­tä. En puhu mi­tään. Kat­son epäi­le­vin sil­min juok­su­ka­ve­ri­a­ni ja hän ih­me­tel­len mi­nua. Toi­von, et­tä hän ym­mär­täi­si, mitä ta­pah­tui.

är­ty­myk­se­ni kas­vaa, kun hän ei puhu mi­tään. Huo­kai­sen sy­vään ja toi­von, et­tä toi­nen sen kuu­li­si. Syy­tän mie­les­sä­ni puo­li­so­a­ni: Vää­rä sana vää­rään ai­kaan, ja on­ni vaih­tui louk­kaan­tu­mi­sek­si ja pa­hak­si mie­lek­si. Kan­nus­tus­sa­nat oli­vat­kin lii­kaa. Sa­na­ton myö­tä­e­lä­mi­nen oli­si riit­tä­nyt. Sel­lai­nen hel­lä kat­se tai peh­meä kä­den­pu­ris­tus. It­ket­tää, mut­ta en it­ke. As­ke­lee­ni no­peu­tu­vat ja kas­va­tan vä­li­mat­kaa.

Kat­son pu­he­li­mes­ta kel­loa. Työt al­ka­vat var­tin pääs­tä. Ajat­te­len, et­tä tur­ha odot­taa mi­tään. Ei syn­ny kes­kus­te­lua ei­kä toi­nen pro­vo­soi­du, hän ei syy­tä mi­nua. On vain niin rai­vos­tut­ta­van mal­til­li­nen. Pin­kai­sen juok­suun. Rei­siä polt­taa, mut­ta en an­na pe­rik­si. är­syyn­ty­mi­nen vain si­suun­nut­taa ja ad­re­na­lii­nin voi­mal­la nou­sen mäen ylös.

Päi­vä al­kaa pään­sä­ryl­lä, ja mie­li on sur­kea. Ih­met­te­len, mis­tä elä­män on­nes­ta aa­mul­la pu­huin. Ys­tä­vä lait­taa vies­tin lop­puun: ”Siu­nat­tua päi­vää.” Kyy­ne­leet vie­räh­tä­vät pos­kel­le. Pyyh­käi­sen ne no­pe­as­ti. Ajat­te­len: ei siu­naus mi­nul­le kuu­lu, ei täm­möi­sel­le. Olen pet­ty­nyt it­see­ni, olo on kel­vo­ton. Mitä taas ta­pah­tui ja mik­si? Vas­taan kui­ten­kin ys­tä­väl­le: ”Sitä tä­nään tar­vi­taan.” Kyy­ne­leet va­lah­ta­vat uu­des­taan. En ym­mär­rä it­se­ä­ni yh­tään, en aa­mun kiuk­ku­a­kaan. Tar­vit­see­ko edes?

Lai­tan vies­tin rak­kaal­le: ”An­nat­ko an­teek­si?” Kir­joi­tan vie­lä pe­rään, mut­ta pyy­hin pois: ”Ei ole pak­ko an­taa an­teek­si, jos et jak­sa. Täl­lai­sel­le.” Työ­päi­vän jäl­keen ar­mo­nalt­ta­ri on ma­ta­lal­la. Tur­val­li­set kä­si­var­ret kie­to­vat rie­ka­lai­sen mie­le­ni ka­saan. Ar­mon ih­meel­li­nen voi­ma pyyh­kii yl­lät­tä­vien mie­len is­ku­jen yli ja va­paut­taa. En ym­mär­rä it­se­ä­ni. Kum­ma ka­ve­ri on muut­tu­nut taas rak­kaak­si, är­ty­myk­sen pil­vien ta­kaa pais­taa taas kii­tol­li­suu­den valo. "Kuu­kau­ti­set tai­ta­vat ol­la al­ka­mas­sa", sa­non. ”Kyl­lä minä ar­va­sin, et­tä on se päi­vä”, puo­li­so to­te­aa ja hy­myi­lee. Se­li­tyk­siä ei vaa­di­ta.

Niin mo­nes­ti ih­met­te­len näi­tä päi­viä, joi­ta nai­se­na elä­mi­seen liit­tyy. Ha­lu­an tais­tel­la, et­ten joka kuu­kau­si käyt­täy­ty­mi­sel­lä­ni häm­men­täi­si lä­hei­si­ä­ni. Ja ru­koi­len, et­tä on­nis­tun­pa taik­ka en, mi­nua täl­lai­se­na ra­kas­tet­tai­siin.