Sie­mai­len il­ta­päi­vä­kah­via ke­sä­ko­ti­ni ta­ka­pi­hal­la lou­nais­tuu­les­sa ja au­rin­gon pais­tees­sa. On ke­sän en­sim­mäi­nen päi­vä, mut­ta se muis­tut­taa syk­sys­tä. Läh­te­mi­ses­tä ja luo­pu­mi­ses­ta. Tuu­les­sa len­tä­vät en­sim­mäi­set leh­det ja ha­vut, kä­py­jä­kin ku­mah­te­lee met­sään ja pi­hal­le. On jää­hy­väis­ten ai­ka. Rak­kaus ja ikä­vä ovat läs­nä yh­tä ai­kaa. Kyy­ne­leet nou­se­vat, vaik­ka yri­tän vas­tus­taa. En ha­lu­ai­si läh­teä. Ko­ti­pe­sän suo­jas­sa on ol­lut niin hyvä le­väh­tää ja vah­vis­tua.

Päi­vä on ol­lut mo­nen­tun­toi­nen pak­kaus­tou­huis­sa. Vas­taan­lait­ta­va ja ju­mit­ta­va mur­ro­si­käi­nen on muis­tut­ta­nut taas ker­ran omas­ta riit­tä­mät­tö­myy­des­tä. Tur­me­lus si­säl­lä­ni on kas­va­nut, ja olen aja­tel­lut – ihan sama! En ole jak­sa­nut ym­mär­tää sitä, mi­ten muu­tos tai vain elä­mi­nen voi kuo­hut­taa nuo­ren miel­tä. En ole jak­sa­nut ra­kas­taa ai­kui­sen ta­val­la. Pi­dät­te­len it­kua.

Kuu­len, mi­ten isä pu­hut­te­lee vah­vas­ti ja rak­kaas­ti nis­ku­roi­vaa las­taan hä­nen vas­tus­tuk­ses­taan huo­li­mat­ta. Pe­rik­si­an­ta­mat­ta. Ih­met­te­len, mi­ten toi­nen jak­saa kär­si­väl­li­ses­ti ra­kas­taa osoit­ta­mal­la lem­peyt­tä so­ta­tan­te­reel­la. Sa­mal­la kii­tän, et­tä hän jak­saa.

Odo­tan tuo­mi­o­ta it­sel­le­ni. Mut­ta käsi kos­ket­taa ol­ka­pää­tä­ni ja loh­dut­ta­va ää­ni roh­kai­see myös mi­nua: ”Ra­kas, läh­te­mi­nen on vai­ke­aa meil­le jo­kai­sel­le. Nyt riit­tää kun ym­mär­tää ja ra­kas­taa.”

Mut­ta kun tun­nen, et­ten jak­sa. Olen tyh­jä. On oi­kut­te­le­va nuo­ri ja tur­mel­tu­nut van­hem­pi. Mi­nun­ko pi­täi­si en­sin nöyr­tyä? Yl­pey­te­ni ei an­na pe­rik­si.

Sit­ten pos­ki­a­ni pit­kin vir­taa­vat kyy­ne­leet – läh­dön, kär­si­mät­tö­myy­den ja kii­tok­sen kyy­ne­leet. An­nan lu­van vä­sy­myk­sel­le ja heik­kou­del­le. Ei tar­vit­se eh­kä jak­saa ei­kä ym­mär­tää enem­pää.

Pyy­tä­mät­tä siu­naa­vat kä­det sul­ke­vat suo­je­luk­seen. Ar­mo tuo loh­dun ja an­taa voi­man so­pia nuo­ren kans­sa.

Pal­jon myö­hem­min, syys­päi­vä­nä, kat­son huo­ju­via män­nyn­lat­vo­ja ja mie­tin ar­mon ih­meel­lis­tä voi­maa ja ke­sän koh­taa­mis­ten het­kiä, jois­sa pal­jain ja­loin kul­jet­tua mat­kaa on ja­et­tu.

Tuu­li tuo ke­sä­muis­ton koh­taa­mi­ses­ta, joka si­vus­ta­kat­so­ja­na kos­ket­ti. Het­ki, jos­sa kak­si mies­tä kat­soo avoi­min haa­voin ja roh­ke­an vä­ke­vi­nä elä­mää ja sen his­to­ri­aa. Hil­jen­nyn. Sii­nä he sei­so­vat ja tun­te­vat elä­män ki­vun it­ses­sään ja lä­hei­sis­sään. Kuun­te­len heik­kou­des­sa vä­ke­vien pu­het­ta elä­mäs­tä ja lii­ku­tun. Kyy­nel vie­räh­tää pos­kel­le.

Kah­vi on jääh­ty­nyt ku­pis­sa, ja hät­käh­dän, kun käpy ku­mah­taa mel­kein pää­hä­ni. Ar­mo, avoi­muus ja lem­peys ovat vah­vis­ta­neet us­koa. Syk­sy saa tul­la.