Tä­nään ajat­te­len tei­tä, jot­ka sei­sot­te ko­tin­ne kyn­nyk­sel­lä, kat­sot­te tu­le­viin uu­siin haas­tei­siin ja suun­nit­te­let­te muut­toa pois lap­suu­den ko­dis­ta. Tä­nään ajat­te­len eri­tyi­ses­ti esi­kois­ta­ni, joka on juu­ri tä­män kir­joit­ta­mi­sen het­kel­lä Hel­sin­gis­sä pää­sy­ko­keis­sa ja sen jäl­keen me­nos­sa haas­tat­te­luun Ke­ni­as­sa al­ka­vaa hy­vän­te­ke­väi­syys­työ­tä var­ten. Pesä al­kaa tyh­je­ne­mään, ei tä­män het­ken vie­lä pi­tä­nyt tul­la! En ole val­mis täs­tä vie­lä kir­joit­ta­maan­kaan, kun en tie­dä, mitä ta­pah­tuu ja mitä läh­te­mi­nen saa ai­kaan mi­nus­sa, per­hees­sä ja läh­ti­jäs­sä.

Esi­koi­sen läh­tö omil­leen tun­tuu oman elä­mä­ni vä­li­ti­lin­pää­tök­sel­tä. Täs­sä­kö se nyt oli? Mi­hin me­ni­vät vuo­det? Pi­ka­ke­laan esi­koi­sen elä­mää syn­ty­mäs­tä tä­hän päi­vään. Ky­sy­myk­siä tul­vii, ja vas­tauk­sia on vä­hän. Olen­ko vaa­ti­nut lii­kaa? Olen­ko ky­sy­nyt tar­peek­si? Olen­ko an­ta­nut ti­laa et­siä? Olen­ko teh­nyt riit­tä­väs­ti, lii­an vä­hän vai lii­an pal­jon? Olen­ko an­ta­nut ereh­tyä? Olen­ko oh­jan­nut? Olen­ko kuun­nel­lut? Olen­ko ra­kas­ta­nut to­tuu­des­sa? Olen­ko ol­lut ar­mol­li­nen?

Sa­no­taan, et­tä lap­set ovat lai­naa. Se tun­tuu nyt hy­vin to­del­ta, kun oma esi­koi­se­ni on jät­tä­mäs­sä taak­seen lap­suus­ko­din ar­jen. Yh­te­nä päi­vä­nä iloit­sen läh­dös­tä, toi­se­na ve­dän men­nyt­tä ai­kaa ta­kai­sin. Jar­ru­tan ja py­säy­tän ajan. Elä­mä ja ai­ka vain vir­taa. Kes­kim­mäi­nen toi­voi tois­sa­päi­vä­nä, et­tä men­nään ret­kel­le koko per­he, kun vie­lä voi­daan. Nyt­kö päät­tyy ar­kie­lä­män ja­ka­mi­nen lap­sen kans­sa? Täs­tä läh­tien lap­si tu­lee ko­to­na käy­mään, mut­ta hän ei vält­tä­mät­tä enää va­ki­tui­ses­ti pa­laa asu­maan ko­tiin. Ko­din ra­ken­ta­mi­nen al­kaa sin­ne, min­ne Ju­ma­la osoit­taa teh­tä­vät ja tien.

Kur­kis­tan esi­koi­se­ni huo­nee­seen, joka on pian luo­vu­tet­ta­va nuo­rem­man si­sa­ruk­sen käyt­töön. Se on täyn­nä ylä­kaa­peis­ta ja va­ras­ton kät­köis­tä kan­net­tua maal­lis­ta ta­va­raa pois­hei­tet­tä­väk­si, kier­rä­tet­tä­väk­si ja pa­kat­ta­vak­si. On­ko mu­ka­na riit­tä­väs­ti us­koa, luot­ta­mus­ta ja rak­kaut­ta? Läh­tee­kö rep­puun lau­su­mat­to­mia ki­pu­ja, joi­ta en näe en­kä ym­mär­rä? Sel­vi­ää­kö nuo­ri nii­den kans­sa?

Läh­te­mi­nen ei ole ai­na help­poa nuo­rel­le, vaik­ka sii­pien al­le saa­kin si­ten enem­män il­maa ja va­paut­ta. Suun­ta ei ole ai­na sel­vä. Opis­ke­lu­paik­kaa ei vält­tä­mät­tä saa pon­nis­te­luis­ta huo­li­mat­ta. Työ­kin voi ol­la ki­ven al­la. ”Tur­vaa Her­raan kai­kes­ta sy­dä­mes­tä­si älä­kä no­jau­du omaan ym­mär­ryk­see­si. Tun­ne hä­net kai­kil­la teil­lä­si, niin hän si­nun pol­ku­si ta­soit­taa.” (Sa­nanl. 3:5–6.)

Kai­hoi­sis­ta tun­teis­ta ja epä­röin­neis­tä huo­li­mat­ta kat­se­len luot­ta­vai­sel­la mie­lel­lä nuo­ren muut­to­mat­kan val­mis­te­lu­ja. ”Ei tar­vit­se ol­la enem­pää kuin on. Riit­tää, et­tä le­vit­tää sii­pen­sä täy­teen mit­taan­sa." (M. Paa­vi­lai­nen.) Nämä sa­nat kir­joi­tin esi­koi­se­ni ai­kui­suu­den kir­jaan vuo­si sit­ten. Sii­nä on riit­tä­väs­ti.

Olen on­nel­li­nen, et­tä lap­si us­kal­taa läh­teä. Olen on­nel­li­nen, et­tä hän us­koo ja luot­taa. Tie­dän, et­tä hän ei läh­de omin voi­min. Tie­dän, et­tä hän luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Se kan­taa myös mi­nua.

Lap­se­ni voi­ma on myös rak­kais­sa saat­ta­jis­sa, jot­ka ovat kul­ke­neet rin­nal­la myr­syis­sä ja pais­tees­sa. Van­hem­pa­na olen vain yk­si heis­tä. Kii­tän tei­tä ys­tä­vät, kum­mit, iso­van­hem­mat, su­ku­lai­set ja opet­ta­jat – olet­te an­ta­neet pa­la­sen lap­se­ni mat­ka­e­vääk­si roh­kai­se­mal­la, vaa­ti­mal­la ja tu­ke­mal­la. En­nen kaik­kea ra­kas­ta­mal­la. Rak­kaat, pi­de­tään hä­nes­tä huol­ta edel­leen.

”An­na vir­ra­ta. An­na men­nä. Nou­se sii­vil­le. Kau­as len­nä." (A.-M. Kas­ki­nen.) An­nan lap­se­ni läh­teä. Luot­ta­muk­sen käsi hän­tä kan­taa. Ei tar­vit­se ai­na tie­tää ja ol­la var­ma. Lap­se­ni saa ereh­tyä, len­tää vas­ta­tuu­les­sa­kin ja et­siä suun­taa ai­na uu­des­taan. Sitä toi­von­kin, en elä­mää ereh­ty­mä­tön­tä.

Ris­tin kä­te­ni hil­jaa. Kat­son alas ja nos­tan kat­see­ni ylös. Kii­tän vie­lä. Ru­kouk­seen sul­jen lai­na­lap­se­ni, tei­dät kaik­ki mat­kal­le­läh­ti­jät. Isä, kan­na vah­voil­la kä­sil­lä­si näi­tä lap­sia. Saa­ta hei­dän luok­sen­sa ys­tä­viä, jot­ka kir­kas­ta­vat si­nun kas­vo­je­si rau­haa. Ys­tä­viä, jot­ka ru­koi­le­vat hei­dän puo­les­taan ja ar­mon va­los­sa ra­kas­ta­vat. An­na heil­le roh­keut­ta men­nä koh­ti uu­sia haas­tei­ta, vaik­kei pol­ku oli­si ai­na sel­keä. Ju­ma­la len­toon­läh­te­vien mat­kaa siu­nat­koon.

Sii­pe­si rik­ko­vat il­maa, sinä läh­det. Kat­son ja it­ken. Sy­li­ni on tyh­jä, mut­ta sy­dä­me­ni on täyn­nä. Si­nun rak­kaut­ta­si.