"Mik­si mei­dän piti tän­ne tul­la? Oon käy­ny jo Su­vi­seu­rois­sa. Se riit­tää mul­le."

On per­jan­tai-aa­mu. Edel­li­se­nä yö­nä olem­me tul­leet Ra­nu­an opis­to­seu­roi­hin. Nuo­ri 13-vuo­ti­as mie­he­nal­ku möt­köt­tää hi­koi­le­van asun­to­vau­nun ker­ros­sän­gys­sä, se­laa pu­he­li­mel­ta jo­tain ja il­mai­see rau­hal­li­seen sä­vyyn tun­tei­taan. "Läh­de­tään­kö heti huo­men aa­mul­la? En jak­sa ol­la tääl­lä."

Kuun­te­len, mut­ta huo­maan är­syyn­ty­vä­ni. Ym­mär­rän, et­tä nuo­ri ei tyk­kää muu­tok­sis­ta ja saat­taa ah­dis­tua so­si­aa­li­ses­ta äh­kys­tä, tut­tu ja tur­val­li­nen riit­täi­si. Ym­mär­rys ei sil­ti rii­tä, kun alan mie­les­sä­ni jo nuor­ta oh­jaa­maan ja moit­ti­maan. Te­ki­si mie­li sa­noa: Seu­rois­sa us­ko vah­vis­tuu. Ole vain roh­kea ja tu­tus­tu uu­siin ka­ve­rei­hin. Ky­syn kui­ten­kin: "Mikä si­nul­la on? On­ko sul­la kaik­ki hy­vin?" Nuo­ri mu­rah­taa: "On. Mi­ten niin?"

Huo­maan, et­tä nuo­ren seu­ra­ha­lut­to­muus ai­heut­taa mi­nus­sa us­koon liit­ty­vän huo­len. Jak­saa­han hän us­koa? Pu­hun it­sel­le­ni, et­tä nuo­ren us­ko ei ole mi­nun kä­des­sä­ni ei­kä sen va­ras­sa, et­tä kul­je­tan hän­tä seu­rois­ta seu­roi­hin. Nuo­rel­la on oma­koh­tai­nen us­ko, ja Pyhä Hen­ki ja hä­nen oma­tun­ton­sa oh­jaa­vat hän­tä us­kon­tiel­lä. Minä olen yk­si saat­ta­ja täl­lä tiel­lä, en val­vo­ja. On luo­tet­ta­va. Mut­ta mi­ten minä nyt osaan ol­la se tur­val­li­nen saat­ta­ja mat­kal­la, kun huo­li mei­naa val­la­ta mie­len?

Yri­tän hou­ku­tel­la nuor­ta ken­täl­le. "En jak­sa. Lä­he­tään ko­tiin." är­ty­myk­se­ni kas­vaa, ja ajat­te­len: ol­koot. Tie­dän, et­tä tut­tu­ja ka­ve­rei­ta tääl­lä Ra­nu­al­la ei nuo­rel­la ole pal­jon, ei­kä hän nii­tä ka­ma­las­ti ym­pä­ril­le kai­paa­kaan. Mut­ta voi­si­han hän edes yrit­tää tu­tus­tua, mie­tin. Ke­säl­lä olen yrit­tä­nyt eh­dot­taa ke­sä­lei­re­jä, mut­ta tu­lok­set­ta.

Muis­tu­tan it­se­ä­ni: Olet ai­kui­nen. Rau­hoi­ta mie­le­si. Pi­täi­si kuun­nel­la ja iloi­ta, et­tä nuo­ri il­mai­see tun­teen­sa. Voi­sin ky­sel­lä nuo­rel­ta, mi­ten hän voi­si tsem­pa­ta it­se­ään, et­tä jak­saa ol­la seu­rois­sa. Voi­sin ker­toa, et­tä ko­tiin ei läh­de­tä tä­nään ei­kä vie­lä huo­men­na­kaan, mut­ta en jak­sa. En jak­sa, kos­ka luu­len, et­tä kes­kus­te­lu oli­si um­pi­ku­jas­sa. Ai­na­kin mi­nun osal­ta­ni.

Mie­tin rat­kai­su­ja yh­des­sä mie­he­ni kans­sa. Mitä voi­sim­me teh­dä? Nuor­ta ei kiin­nos­ta ol­la seu­rois­sa. Yri­tän hil­li­tä mie­le­ni, et­ten läh­de ar­vos­te­le­maan ja neu­vo­maan nuor­ta. Eh­do­tan nuo­rel­le, et­tä hän läh­ti­si mei­dän kans­sa ken­täl­le ja il­moit­tau­tui­si työ­vuo­roon. Sän­gys­tä kuu­luu: "Ei kiin­nos­ta."

Huo­kai­sen ja pyö­ri­tän sil­mi­ä­ni avi­o­puo­li­sol­le. Puo­li­so osoit­taa eleil­lä, et­tä rau­hal­li­ses­ti nyt vain. Läh­dem­me vau­nus­ta, pu­ran tun­tei­ta­ni puo­li­sol­le ja ske­na­roin, et­tä nuo­ri löt­vät­tää vau­nus­sa koko seu­rat, on pu­he­li­mel­la ja syö kark­kia.

Kä­ve­lem­me il­moi­tus­tau­lul­le, jos­sa on avoi­mia työ­vuo­ro­ja. Lä­he­täm­me eh­do­tuk­sia va­pais­ta työ­vuo­rois­ta nuo­rel­le. ”Kling”, tu­lee vas­taus: ”Mitä ih­met­tä!” Isäl­lä on kär­si­väl­li­syyt­tä. Hän soit­taa nuo­rel­le ja eh­dot­taa, et­tä he läh­ti­si­vät yh­des­sä työ­vuo­roon. Nuo­ri mu­rah­taa ih­me­tel­len, mut­ta asi­as­ta kiin­nos­tu­en: ”Puu­ron keit­toon?”

Isä ot­taa il­moi­tus­tau­lul­ta kak­si yli 18-vuo­ti­ail­le tar­koi­tet­tua työ­vuo­roa ja me­nee työ­hö­no­ton luu­kul­le. ”Voi­sin suo­rit­taa nämä kak­si työ­vuo­roa nuo­re­ni kans­sa. Hän ei ole 18-vuo­ti­as, mut­ta on ah­ke­ra ja hä­nel­lä on voi­maa kuin mie­hel­lä. Tar­vit­sem­me yh­teis­tä ai­kaa po­jan kans­sa”, hän ker­too. Se so­pii. Isä täyt­tää työ­vuo­roon liit­ty­vät pa­pe­rit ja to­te­aa: ”Huo­men­na on sit­ten nuo­ren kans­sa ai­kai­nen he­rä­tys.”

Läh­dem­me asun­to­vau­nul­le. Asun­to­vau­nun oven ava­tes­sam­me nuo­ri to­te­aa: ”Tuli joku vies­ti. Työ­vuo­ros­ta. Mikä tää on?” Vies­tis­sä on tul­lut tar­kem­pia tie­to­ja työ­vuo­ros­ta. Nuo­ri ky­syy: ”Täs­sä lu­kee, et­tä klo 6.00. Mikä tuo ai­ka on?”

Mie­le­ni her­kis­tyy. Mu­rah­te­le­va rak­kaus­pak­kaus ei lai­ta vas­taan, vaan kiin­nos­tuu. Sil­mä­kul­ma­ni kos­tu­vat, kun ta­ju­an oman mie­le­ni kär­si­mät­tö­myy­den. Isä ker­too työ­vuo­ros­ta ja vah­vis­taa, et­tä aa­mul­la oli­si ai­kai­nen nou­su puu­ron keit­toon. Jör­ryk­kä ei osoi­ta in­nos­tus­ta ei­kä vas­tus­te­lua, mut­ta to­te­aa: ”Läh­de­tään sit­ten.”

Sy­dä­me­ni lii­kah­taa ja su­laa. Eri­tyi­ses­ti vai­keis­sa het­kis­sä tämä nuo­re­ni py­säyt­tää ja opet­taa mi­nul­le elä­mäs­tä, ih­mi­ses­tä ja it­ses­tä­ni.

Kes­kus­te­len vie­lä puo­li­so­ni kans­sa aa­mu­he­rä­tyk­ses­tä. Ole­tam­me, et­tä var­hai­nen he­rää­mi­nen ei ole nuo­rel­le help­poa ja ai­kaa saa va­ra­ta rei­lus­ti.

Pu­he­lin he­rät­tää aa­mul­la kel­lo 5.30. Odo­tan är­tyi­syyt­tä ja neu­vot­te­lu­ja, mut­ta en kuu­le mi­tään muu­ta kuin ve­den kie­hun­taa ja hil­jais­ta kes­kus­te­lua. Pian tuok­suu kah­vi. Pian asun­to­vau­nun ovi au­ke­aa ja nap­sah­taa kiin­ni. As­kel­ten ää­ni hä­vi­ää, ja nu­kah­dan uu­des­taan.

Puo­len päi­vän jäl­keen kak­si hy­myi­le­vää tal­koo­lais­ta saa­puu työ­vuo­ros­ta. Puo­li­so tu­lee is­tu­maan ul­ko­pen­keil­le vie­ree­ni, ja poi­ka hy­myi­lee tyy­ty­väi­se­nä. Isä on an­ta­nut työ­vuo­ros­ta saa­dut palk­ka­li­put po­jal­leen. Ky­syn: ”Oli­ko ki­vaa?” Poi­ka vas­taa: ”Oli ihan.” Pyy­dän nuo­rel­ta an­teek­si ei­lis­tä kär­si­mät­tö­myyt­tä­ni.

Mie­tin, et­tä omaa las­ta ei ole ai­na help­poa kun­ni­oit­taa. Vai­ke­aa se on sil­loin, kun ha­lu­ai­si, et­tä asi­at me­ni­si­vät niin kuin ne it­se par­haak­si nä­kee. Ei ole ai­na help­poa hy­väk­syä sitä, jos it­sel­le mer­ki­tyk­sel­li­nen asia ei ole­kaan lap­sel­le tär­keä. Sil­loin­kin on tär­ke­ää muis­taa, et­tä lap­si saa ol­la va­paas­ti oma per­soo­nan­sa. Jör­ry­käl­lä­kin on lupa il­mais­ta: ”Ei kiin­nos­ta.”

Ei lap­sen – ei­kä ke­nen­kään – us­koa mit­taa se, ha­lu­aa­ko hän ke­sä­seu­roi­hin vai ei. Joku ah­dis­tuu ja vä­syy suu­res­ta vä­ki­mää­räs­tä ja so­si­aa­li­sis­ta koh­taa­mi­sis­ta. On tär­ke­ää näh­dä ja hy­väk­syä it­sem­me ja toi­sem­me sel­lai­si­na kuin olem­me.

(Kir­joi­tus on jul­kais­tu nuo­ren lu­val­la.)

Kuva: Ra­nu­an opis­to­seu­ro­jen ku­va­pal­ve­lu