JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Elämänkoulua linja-autossa

21.9.2021 7.00

Juttua muokattu:

20.9. 13:52
2021092013524120210921070000

Mo­nen­lai­set kou­lu­muis­tot pul­pah­te­le­vat mie­leen ni­me­no­maan syk­syl­lä. Päi­vit­täi­set lin­ja-au­to­mat­kat yh­dek­sän vuo­den ajan 30 ki­lo­met­rin pää­hän op­pi­kou­luun ovat osa noi­ta muis­to­ja.

Lin­ja-au­to – kos­kaan ei käy­tet­ty sa­naa bus­si – oli ko­tim­me tien­haa­ras­sa aa­mul­la kel­lo seit­se­män ja ta­kai­sin pa­la­tes­sa kel­lo 16. Kä­ve­ly­mat­kaa oli vain sata met­riä. Sil­ti ker­ran ala­luo­kil­la ol­les­sa­ni säi­käh­din pa­han­päi­väi­ses­ti, kun aa­mu­pi­me­äs­sä män­nyn­tai­mi­kon ta­kaa ka­jah­ti kar­mea noi­ta-akan nau­ru. Mie­tis­ke­lin kou­lu­päi­vän ai­ka­na huo­les­tu­nee­na, mikä kau­hea ää­ni se saat­toi ol­la. Isä loh­dut­ti il­lal­la, et­tä ”kar­mea noi­ta-ak­ka” oli riek­ko.

Lin­ja-au­tos­sa mat­kus­ti vii­den ky­län vä­keä. Mie­het is­tui­vat yleen­sä au­ton pe­räl­lä. Ke­vy­en la­si­sei­nän ta­kaa le­vi­si si­ni­nen tu­pa­kan­sa­vu lä­hes puo­li­vä­liin au­toa. Kou­lu­lai­set is­tui­vat kes­ki­o­sas­sa, nau­roi­vat, ki­nas­te­li­vat, oli­vat vä­lil­lä suu­tuk­sis­sa ja vä­lil­lä so­vus­sa, hau­kot­te­li­vat suut am­mol­laan ja sil­mät ve­sis­sä, isom­mat te­ki­vät jopa hä­tä­päis­sään vii­mei­siä läk­sy­jään. Nai­set is­tui­vat etuo­sas­sa kä­si­lau­kut sy­lis­sä, vil­la­kan­gas­tak­kien suu­ret na­pit pin­kei­nä ja pu­he­li­vat rau­hal­li­seen sä­vyyn omia asi­oi­taan.

Au­tos­sa oli kul­jet­ta­jan li­säk­si nais­ra­has­ta­ja. Hän ki­pai­si koh­te­li­aas­ti ulos, kun ai­kui­nen ih­mi­nen läh­ti au­tos­ta. Kou­lu­lai­sen pois­tut­tua hän nou­si sei­so­maan. Sa­mal­la ta­voin hän ot­ti vas­taan kyy­tiin pyr­ki­jät.

Erää­nä aa­mu­na vie­ree­ni is­tui pie­nen mö­kin emän­tä. Hän ker­toi me­ne­vän­sä lää­kä­riin. Hän kai­voi kä­si­lau­kus­taan pu­na­rai­tai­sen pyyh­keen: tai­tel­lun pyyh­keen mut­ka hu­lah­ti yh­täk­kiä täy­teen hä­nen ne­näs­tään syök­säh­tä­vää ver­ta. Mi­ten­hän emän­tä­rau­kat sel­viy­tyi­vät? Hei­dän piti lyp­sää leh­mät ja teh­dä muut aa­mu­työn­sä en­nen au­ton tu­loa, oli­vat­pa he kuin­ka huo­no­voin­ti­sia ta­han­sa.

Ker­ran kau­pun­gis­ta nou­si kyy­tiin juo­pu­nut nai­nen, per­hee­näi­ti. Hän kal­lis­tui is­tu­al­laan pie­nen tyt­tä­ren­sä pääl­le. Tyt­tö työn­si äi­ti­ään ja pa­rah­ti: “Elä, äi­ti!”

Voi mi­ten sää­lit­ti ja su­ret­ti.

Kul­jet­ta­jat oli­vat tai­ta­via som­pai­le­maan kie­mu­rai­sel­la so­ra­tiel­lä. Vain yh­den ker­ran au­ton ajau­tu­es­sa mut­kas­sa ojaan kol­mel­le ih­mi­sel­le tuli pie­niä kol­hu­ja. Toi­sel­la ker­taa jon­kun töys­syn ta­kia – oli­ko se nyt tiel­le ulot­tu­va ki­nos vai mikä – yk­si pik­ku­rui­nen, pyö­reä mum­mo kil­jai­si ja pen­kil­tä tö­mäh­ti lat­ti­al­le jau­ho­säk­ki. Sii­nä kaik­ki!

Kau­pun­gis­sa ko­et­tu vie­raus ja koti-ikä­vä hel­lit­ti­vät jo au­ton ovel­la. Oli ren­tout­ta­vaa as­tua kou­lu­päi­vän jäl­keen tut­tu­jen tuok­su­jen, tun­nel­mien ja ko­dik­kaan pu­heen­par­ren maa­il­maan. Mat­kus­ta­jat oli­vat omaa vä­keä.

Ker­ran myö­häs­tyin au­tos­ta. Mi­nul­la oli ham­mas­lää­kä­ri. Juok­sin mä­keä alas, mä­keä ylös, ka­tu­ja pit­kin ja ka­tu­jen poik­ki. Eh­din näh­dä pois hu­ris­ta­van au­ton pe­rän. Sei­soin tyr­mis­ty­nee­nä lin­ja-au­to­a­se­man au­ki­ol­la kou­lu­lauk­ku kä­des­sä. Mi­nul­la ei ol­lut ra­haa ei­kä tie­ten­kään sii­hen ai­kaan pu­he­lin­ta, ei­kä pu­he­lin­ta ol­lut ko­ti­ky­läl­lä­kään kuin yh­des­sä ta­los­sa. On­nek­si sat­tu­moi­sin tie­sin erään luok­ka­to­ve­ri­ni osoit­teen. Ei ol­lut muu­ta mah­dol­li­suut­ta kuin men­nä ane­le­maan yö­si­jaa. Mi­nut otet­tiin ys­tä­väl­li­ses­ti vas­taan. Mie­lee­ni on jää­nyt, et­tä per­heen van­hem­mat oli­vat sa­no­ma­leh­den toi­mit­ta­jia, heil­lä oli nel­jä las­ta ja il­lal­la syö­tiin man­na­vel­liä.

Ih­meel­lis­tä joh­da­tus­ta sinä il­ta­na oli se­kin, et­tä sat­tu­moi­sin ta­pa­sin ka­dul­la isän ja si­sa­re­ni. He oli­vat läh­dös­sä il­ta­ju­nal­la Hel­sin­kiin, sis­kol­la oli mää­rä men­nä sy­dän­tut­ki­muk­siin Mei­lah­teen. Isä soit­ti jos­tain naa­pu­riin. Äi­ti oli­kin eh­ti­nyt ol­la jo ko­vas­ti huo­lis­saan, mik­si en tul­lut ko­tiin.

Jäl­keen­päin aja­tel­tu­na mie­len täyt­tää hai­keus. Niin mo­net en­ti­set mat­kus­ta­jat ovat jo kau­an ol­leet edes­men­nei­tä. Ky­lät ovat pal­jol­ti au­ti­oi­tu­neet, tien­haa­rat hei­nit­ty­neet ja ta­lot rän­sis­ty­neet. Lin­ja-au­to­lii­ken­ne on ajat sit­ten la­kan­nut. Eläm­me muut­tu­vas­sa maa­il­mas­sa. Se on vain hil­jai­ses­ti hy­väk­syt­tä­vä ja ope­tel­ta­va nä­ke­mään ny­kyi­sen ajan – ja tu­le­vai­suu­den­kin – mah­dol­li­suu­det suu­re­na lah­ja­na.

TuulaStång
Olen syntyperäinen kainuulainen, kolmilapsisen pienviljelijäperheen tytär. Työkseni opetin ala-asteikäisiä lapsia Kainuun kunnissa ja pari vuotta muuallakin. Asun Kajaanissa kerrostalokodissa. Lapsuudenkotini maalla on toinen elämänympäristöni. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: tuula.stang(at)gmail.com
23.11.2024

Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä. Ps. 90:14

Viikon kysymys