Poh­din il­mas­ton­muu­to­suh­kaa vii­me vuon­na teks­tis­sä Il­mas­to­tun­to kol­kut­taa. Kä­sit­te­len nyt ai­het­ta kos­ke­vaa kes­kus­te­lua.

Mi­nun kal­tai­se­ni ta­val­li­sen ih­mi­sen on vai­kea ym­mär­tää asi­an tie­teel­li­siä to­dis­tei­ta. Kaik­ki il­mas­to­tut­ki­jat ovat mi­nua pä­te­väm­piä ar­vi­oi­maan asi­aa.

Uh­kaa­va asia he­rät­tää tun­tei­ta ja kan­nus­taa ot­ta­maan kan­taa. Pa­neu­tu­mi­nen vaa­ti­si ai­kaa ja vai­vaa. Mie­li­pi­teek­si saat­taa va­li­koi­tua mie­lui­sin tai sel­lai­nen, joka hel­pot­taa oloa. Pe­rus­teet löy­ty­vät ver­kos­ta. Saa­tam­me ul­kois­taa asi­an po­lii­ti­koil­le, jot­ka kui­ten­kin va­lit­sem­me it­se, tai vä­hek­syä tut­ki­joi­den työ­tä.

ää­rim­mil­lään nä­ke­mys voi muo­tou­tua elä­mäl­le vie­raak­si esi­mer­kik­si si­ten, et­tä pi­dät­täy­dy­tään las­ten saa­mi­ses­ta ko­ko­naan ym­pä­ris­tön vuok­si. Toi­saal­ta saa­te­taan pi­tää ih­mi­sen vai­ku­tus­ta il­mas­toon läh­tö­koh­tai­ses­ti mah­dot­to­ma­na.

Il­mas­ton­muu­to­suh­ka voi ko­e­tel­la us­koa ja hen­ki­lö­koh­tai­sia suh­tei­ta. Saa­tam­me suh­tau­tua pil­kal­li­ses­ti vas­tak­kai­siin mie­li­pi­tei­siin. Mi­nä­kin jou­dun pi­dät­te­le­mään it­se­ä­ni, et­ten kiih­dy asi­as­ta kes­kus­tel­ta­es­sa.

Kuu­lun nii­hin ih­mi­siin, joil­la on hin­ku ym­mär­tää haas­ta­via asi­oi­ta. Kä­si­tys­ky­ky­ni on kui­ten­kin ra­jal­li­nen. Il­mas­ton­muu­to­su­has­ta ym­mär­rän sen ver­ran, et­tä se huo­les­tut­taa mi­nua. Mi­nun on vai­kea us­koa, et­tä ih­mis­kun­ta pys­tyi­si päät­tä­mään yh­des­sä riit­tä­vis­tä toi­mis­ta uhan tor­ju­mi­sek­si, saa­ti to­teut­ta­maan ne. Ha­lu­an us­koa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja huo­len­pi­toon, mut­ta epäi­lys kal­vaa miel­tä.

Ke­ho­tus ol­la mu­reh­ti­mat­ta asi­aa ei mi­nua au­ta, kos­ka oma us­ko­ni on heik­ko. Se­kään ei juu­ri hel­po­ta, et­tä ar­vaan pää­se­vä­ni pois en­nen kuin il­mi­ön seu­rauk­set en­nus­tei­den mu­kaan to­del­la pa­he­ne­vat.

Voin­ko luot­taa Ju­ma­lan hy­vään tah­toon, kun uh­ka­ku­va on niin pe­lot­ta­va? On­ko mi­nul­la eri­tyi­siä vel­vol­li­suuk­sia? Kuu­luu­ko asia ol­len­kaan mi­nul­le? Tuo­tan­ko nuo­ril­le ah­dis­tus­ta, jos pu­hun uhas­ta? On­ko asi­as­ta siis vai­et­ta­va? Voin­ko ve­täy­tyä sen taak­se, et­tä oma mer­ki­tyk­se­ni asi­as­sa on hä­vi­ä­vän pie­ni?

Tun­tuu ris­ti­rii­tai­sel­ta, et­tä voin ai­ka­naan jät­tää taak­se­ni ym­pä­ris­töön liit­ty­vät ja muut pa­hat te­ko­ni ja siir­tyä Jee­suk­sen lu­nas­tus­työn vuok­si van­hurs­kai­den le­poon. Niin se vain on, jos säi­lyn us­ko­mas­sa. Sii­nä on us­kon ydin.

Il­mas­ton­muu­tos on oi­ke­as­taan ar­ki­nen asia kuin kau­pas­sa käyn­ti. Tar­peel­li­set asi­at oli­si hoi­det­ta­va ja hai­tal­li­sia väl­tet­tä­vä. Lä­him­mäi­siä tu­li­si koh­del­la ku­ten it­seä toi­voi­si koh­del­ta­van. Tu­le­vat su­ku­pol­vet­kin ovat lä­him­mäi­si­äm­me. Sa­moin uha­na­lai­sil­la alu­eil­la asu­vat.

Elä­vä us­ko ja huo­li il­mas­ton­muu­tok­ses­ta ei­vät kä­sit­tääk­se­ni sul­je pois toi­si­aan. Edes­men­nyt kirk­ko­her­ra Esa Tuo­maa­la poh­dis­ke­li ym­pä­ris­tö­a­si­oi­ta te­o­lo­gi­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta kir­jak­si as­ti (Ih­mi­nen uh­ka luo­ma­kun­nal­le, 1985). Hän käyt­tää ni­mi­tys­tä eko­lo­gi­nen krii­si, joka si­säl­tää muu­ta­kin kuin il­mas­ton­muu­tok­sen. Lai­naan pie­nen kat­kel­man hä­nen lop­pu­kat­sauk­ses­taan:

Kris­ti­nus­kon pe­rin­tei­sen kä­si­tyk­sen mu­kaan ih­mi­nen elää Ju­ma­lan luo­man maa­il­man kes­kel­lä. Hä­nen tu­lee tun­nus­taa ja saa­da ko­kea Ju­ma­lan läs­nä­o­lo maa­il­mas­sa. Myös­kään Ju­ma­la-ku­vas­ta ei voi­da pois­taa Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiut­ta. Tä­män tun­nus­ta­mi­nen ei kui­ten­kaan saa joh­taa ih­mi­sen vas­tuun kiel­tä­mi­seen luon­non hoi­ta­mi­sen ja var­je­le­mi­sen ky­sy­myk­sis­sä.

Il­mas­toon myön­tei­ses­ti vai­kut­ta­vat teot ei­vät an­na meil­le tai­vas­pis­tei­tä. Ne ei­vät tee meis­tä pa­rem­pia ih­mi­siä. Ne kuu­lu­vat vel­vol­li­suuk­siim­me. Vai­keus on sii­nä, et­tä nii­den to­del­li­sia vai­ku­tuk­sia on vai­kea ar­vi­oi­da. Olem­me si­tä­pait­si epä­täy­del­li­siä vel­vol­li­suuk­sia täyt­tä­es­säm­me.

Kou­lu­lai­tok­sen vel­vol­li­suus on an­taa lap­sil­le hei­dän ikä­ta­sol­leen so­pi­vas­ti to­tuu­den­mu­kai­nen kuva il­mi­öis­tä, myös il­mas­ton­muu­tok­ses­ta. Voim­me ko­et­taa vah­vis­taa toi­von nä­ky­miä yrit­tä­mäl­lä teh­dä sen huo­mi­oo­not­ta­via va­lin­to­ja.

Kes­kus­te­luis­sa voim­me to­de­ta oman avut­to­muu­tem­me ja saa­mat­to­muu­tem­me suu­ren il­mi­ön edes­sä. Voim­me myös poh­tia yh­des­sä omien te­ko­jem­me mer­ki­tys­tä, eh­kä kan­nus­taa toi­si­am­me. Sa­mal­la muis­tam­me, kuka on kaik­ki­val­ti­as.

Kun­ni­oi­te­taan toi­si­am­me, kun kes­kus­te­lem­me haas­ta­vis­ta asi­ois­ta.

Ju­ma­la on tur­vam­me ja lin­nam­me,

aut­ta­jam­me hä­dän het­kel­lä.

Sen täh­den em­me pel­kää, vaik­ka maa järk­kyy,

vaik­ka vuo­ret vai­pu­vat mer­ten sy­vyyk­siin.

Me­ret pau­haa­vat ja kuo­hu­vat,

vuo­ret va­pi­se­vat Ju­ma­lan suu­ruu­den edes­sä. (Ps. 46:2–6.)