Kä­vin ruo­ka­kau­pas­sa ja huo­ma­sin hyl­lys­sä jo­tain uut­ta. Tar­jol­le oli ase­tet­tu vä­hän ana­nak­sen nä­köi­siä vaa­le­an­pu­nai­sia he­del­miä. Niis­tä jo­kai­nen oli pa­kat­tu pink­kiin kää­ree­seen. Os­tin ute­li­ai­suu­des­ta kak­si kap­pa­let­ta.

Kun ko­to­na hal­kai­sin yh­den pi­ta­ha­yan eli pi­tai­jan, häm­mäs­tyin si­suk­sen voi­mak­kaan vi­o­le­tin­pu­nais­ta vä­riä. Ver­kos­ta löy­tä­mä­ni tie­don mu­kaan täs­sä he­del­mäs­sä on run­saas­ti vi­ta­mii­ne­ja. Maku oli mie­to, ei mi­ten­kään eri­tyi­nen.

Olen sel­vin­nyt tä­hä­nas­ti­set elin­vuo­te­ni il­man pi­ta­ha­yo­ja, mut­ta mah­dan­ko enää tul­la toi­meen il­man.

On­ko mi­nul­la nyt uu­si tar­ve? Edes­men­nyt anop­pi­ni opet­ti, et­tei pidä os­taa sitä, mitä tar­vit­see vaan sitä, mitä il­man ei tule toi­meen. Mi­ten mei­dän pi­täi­si päät­tää mitä os­tam­me? On­ko yri­tet­tä­vä hank­kia kaik­kea, mitä ko­kee tar­vit­se­van­sa.

Tar­ve kuu­los­taa yk­sin­ker­tai­sel­ta kä­sit­teel­tä, mut­ta ei sitä ole. On ole­mas­sa mo­nen­lai­sia tar­ve­te­o­ri­oi­ta, mut­ta tun­tuu sil­tä, et­tä ai­he pa­ke­nee tut­ki­jaan­sa. Voi­daan aja­tel­la, et­tä tar­ve on jon­kin­lai­nen epä­ta­sa­pai­no­ti­la, joka odot­taa lau­kai­se­mis­ta. Wi­ki­pe­dia mää­rit­te­lee asi­an ele­gan­tin yk­sin­ker­tai­ses­ti: ”Tar­ve on asia, joka on on­nel­li­suu­den, elos­sa­py­sy­mi­sen tai jon­kin muun ha­lu­tun asi­an edel­ly­tys.”

Minä säi­lyn hen­gis­sä ai­van hy­vin il­man pi­ta­ha­yo­ja. Elä­mä­ni jat­kuu, jos saan ruo­kaa, juo­maa, sai­raan­hoi­toa ja voin asua riit­tä­vän läm­pi­mäs­sä asun­nos­sa. Vä­him­mil­lään nes­teek­si riit­täi­si vesi, ruu­ak­si pe­ru­se­lin­tar­vik­keet ja ko­ti­ni voi­si ol­la yk­si huo­ne. Jos sai­ras­tui­sin, ha­ki­sin apua ter­veys­kes­kuk­ses­ta. Maa­il­mas­sa on run­saas­ti ih­mi­siä, jot­ka oli­si­vat iki­kii­tol­li­sia, jos heil­lä oli­si edes nämä.

Minä ha­lu­an kui­ten­kin enem­män. Ha­lu­an asi­oi­ta, jot­ka te­ke­vät mi­nut on­nel­li­sek­si ja eh­kä muu­ta­kin. Olen tot­tu­nut Suo­men kor­ke­aan elin­ta­soon. Jos mi­nul­la ja kai­kil­la ym­pä­ril­lä­ni ole­vil­la ih­mi­sil­lä oli­si vain mi­ni­mi­toi­meen­tu­lo, oli­sin luul­ta­vas­ti ai­ka tyy­ty­väi­nen sii­hen. Yl­tä­kyl­läi­syy­den kes­kel­lä osaan ha­lu­ta kai­ken­lais­ta. Kes­ki­ver­to suo­ma­lai­nen voi elää kuin ruh­ti­naat jos­kus mui­noin.

Olen osa yh­tei­söä. Tar­pee­ni ra­ken­tu­vat sii­tä, mitä näen ym­pä­ril­lä­ni. Mui­den tapa elää vai­kut­taa mi­nuun vää­jää­mät­tö­mäs­ti. Ra­ken­nan iden­ti­teet­ti­ä­ni tie­dos­ta­en ja tie­dos­ta­mat­ta­ni omien omi­nai­suuk­sie­ni, ha­lu­je­ni ja ym­pä­ris­tön vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa.

Kau­pas­sa pi­ta­ha­yat näyt­ti­vät kau­niil­ta, ute­li­ai­suu­te­ni he­rä­si, ha­lu­sin tie­ten­kin ker­toa muil­le löy­dös­tä­ni ja nyt upo­tan nii­tä tä­hän blo­gi­jut­tuu­ni.

En sai­si elää vain omaa na­paa­ni tui­jot­ta­en. Sitä toki enim­mäk­seen teen, mut­ta vel­vol­li­suu­te­ni on tie­dos­taa, et­tä muil­la­kin on omat tar­peen­sa. Ne saat­ta­vat ra­joit­taa pyr­ki­myk­si­ä­ni. Ha­lu­an ot­taa niis­tä eri­tyi­ses­ti huo­mi­oon lä­heis­te­ni toi­veet. Mitä tun­te­mat­to­mam­pi ja kau­kai­sem­pi joku ih­mi­nen on, sitä vä­hem­män mie­lee­ni tu­lee aja­tel­la hä­nen tar­pei­taan. Mi­nun pi­täi­si myös ym­mär­tää jät­tää elin­kel­poi­nen il­mas­to tu­le­vil­le su­ku­pol­vil­le.

Jos sai­sin kat­see­ni ir­ti na­vas­ta­ni, voi­sin huo­ma­ta, et­tä lu­ke­mat­to­mat ih­mi­set tar­vit­se­vat apua. Jo­han­nes Kas­ta­ja opet­ti, et­tä kah­den pai­dan omis­ta­jan oli­si an­net­ta­va toi­nen sel­lai­sel­le, jol­la ei ole yh­tään. Sama kos­kee ruo­kaa.

Jo­han­nes Kas­ta­jan ope­tus on var­maan en­si­si­jai­ses­ti hen­gel­li­nen, mut­ta kir­jai­mel­li­ses­ti­kin otet­tu­na sii­nä on syvä vii­saus.

Jos alan aja­tel­la, mitä voi­sin teh­dä, alan kek­siä se­li­tyk­siä tai vain ah­dis­tun. Mik­si il­mi­sel­vään vel­vol­li­suu­teen vas­taa­mi­nen on niin han­ka­laa? Joh­tuu var­maan sii­tä, et­tä omien tar­pei­den täyt­tä­mi­nen on luon­tais­ta, mut­ta tun­te­mat­to­mien aut­ta­mi­nen edel­lyt­tää voi­ma­kas­ta vel­vol­li­suu­den­tun­toa.

Ym­mär­rän Jo­han­nes Kas­ta­jan pai­ta­e­si­mer­kin si­ten, et­tä mi­nun oli­si käy­tet­tä­vä eläk­kees­tä­ni vain mi­ni­mi­toi­meen­tu­lon ver­ran omiin tar­koi­tuk­sii­ni ja an­net­ta­va yli­me­ne­vä niil­le, joil­la vä­him­mäis­tar­peet ei­vät tule täy­te­tyik­si. Hen­gis­sä sel­vi­ä­mi­seen liit­ty­vät pe­ru­sa­si­at tu­li­si ja­kaa ta­sai­ses­ti.

Tämä aja­tus­ket­ju joh­ti mi­nut um­pi­ku­jaan. Yri­tin tu­keu­tua koh­tuul­li­suu­den pe­ri­aat­tee­seen, mut­ta se ei tun­tu­nut aut­ta­van.

Löy­sin kui­ten­kin Raa­ma­tus­ta se­li­tyk­sen ky­vyt­tö­myy­tee­ni toi­mia Jo­han­nes Kas­ta­jan ope­tuk­sen ja Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nas­saan an­ta­man kul­tai­sen sään­nön mu­kaan. Paa­va­li kir­joit­ti roo­ma­lai­sil­le:

Tie­dän­hän, et­tei mi­nus­sa, ni­mit­täin mi­nun tur­mel­tu­nees­sa luon­nos­sa­ni, ole mi­tään hy­vää. Tah­toi­sin kyl­lä teh­dä oi­kein, mut­ta en pys­ty sii­hen. En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do. Mut­ta jos teen sitä, mitä en tah­do, en tee sitä enää it­se, vaan sen te­kee mi­nus­sa asu­va syn­ti. (Room. 7:18–20.)

Minä to­sin olen Paa­va­li­a­kin syn­ti­sem­pi, kos­ka en oi­ke­as­taan edes ha­lua teh­dä hy­vää. Koen vain vel­vol­li­suut­ta sii­hen.

Ne pi­ta­ha­yat oli­vat ai­ka kal­lii­ta ver­rat­tu­na mui­hin he­del­miin. Ai­ka tur­ha os­tos, mut­ta li­sä­si het­kek­si on­nel­li­suut­ta­ni.