Su­ku­tut­ki­mus on har­ras­tus, joka voi vie­dä men­nes­sään. Mi­nä­kin pen­gon jos­kus men­nei­syyt­tä, mut­ta yri­tän pi­dä­tel­lä it­se­ä­ni, kos­ka muu­toin mi­nul­la ei koh­ta oli­si ai­kaa mi­hin­kään muu­hun.

Olen mie­lis­sä­ni sii­tä, et­tä jot­kut su­ku­tut­ki­muk­sen har­ras­ta­jat ovat käyt­tä­neet ai­kaan­sa su­ku­tie­to­jen hank­ki­mi­seen ja su­ku­pui­den laa­ti­mi­seen. Täs­tä syys­tä mi­nul­la on mah­dol­li­suus kuo­ria ker­maa pääl­tä eli tut­kia mi­ten esi-isie­ni ja -äi­tie­ni koh­ta­lot lo­mit­tu­vat ylei­seen his­to­ri­aan. Näin men­nei­den pol­vien elä­män­vai­heet al­ka­vat puh­je­ta leh­dik­si his­to­ri­an puu­hun, joka al­kaa näin nä­kyä pa­rem­min.

Myös pai­kal­lis­his­to­ri­at ja muut tie­to­te­ok­set ovat kiin­nos­ta­via. Niis­tä­kin voi löy­tyä tie­to­ja omis­ta esi­van­hem­mis­ta. Yh­del­lä sa­nal­la ku­vat­tu­na esi­van­hem­pa­ni ovat ol­leet rah­vas­ta. He ovat ol­leet enim­mäk­seen ren­ke­jä, pii­ko­ja, ka­las­ta­jia, ta­lon­poi­kia, emän­tiä, torp­pa­rei­ta, kä­si­työ­läi­siä ja mui­ta tui­ki ta­val­li­sia kan­sa­lai­sia. Kar­ke­as­ti sa­no­en esi­van­hem­pien mää­rä kak­sin­ker­tais­tuu ai­na, kun men­nään yk­si su­ku­pol­vi ajas­sa taak­se­päin. Yk­sin­ker­tai­sen las­ku­toi­mi­tuk­sen avul­la voi to­de­ta, et­tä esi­van­hem­pien mää­rä on val­ta­va. Suu­res­ta jou­kos­ta voi löy­tyä joku sää­ty­läi­nen, ken­ties jopa joku val­las­vä­en edus­ta­ja.

Olen huo­man­nut eräs­tä pak­sua su­ku­kir­jaa tut­kies­sa­ni, et­tä eräs esi­äi­ti­ni on kuol­lut ai­ka nuo­re­na kul­ku­tau­tiin (ty­fys) erää­nä 1860-lu­vun pa­hois­ta näl­kä­vuo­sis­ta. His­to­ria ker­too, et­tä tuol­loin näl­kiin­ty­neet ih­mi­set läh­ti­vät va­el­ta­maan pai­kas­ta toi­seen ruo­kaa saa­dak­seen ja tä­män seu­rauk­se­na tau­dit le­vi­si­vät.

Me­ri­kar­vi­an pi­tä­jä­his­to­ria ker­too erään äi­din­puo­lei­sen esi-isä­ni toi­mi­neen seu­ra­kun­nan pap­pi­na 1600-lu­vul­ta seu­raa­val­le vuo­si­sa­dal­le. Hän on var­mas­ti näh­nyt mo­nen­lais­ta kur­juut­ta, eh­kä ko­ke­nut it­se­kin. Ai­van 1600-lu­vun lo­pus­sa kan­saa ko­et­te­li­vat an­ka­rat näl­kä­vuo­det. Seu­raa­van vuo­si­sa­dan alus­sa ison­vi­han ai­ka­na ve­nä­läi­set jou­kot mel­las­ti­vat län­si­ran­ni­kol­la­kin. Muis­te­len to­sin lu­ke­nee­ni jos­ta­kin ky­sei­sen pa­pin ol­leen so­taa pa­os­sa Poh­jan­lah­den toi­sel­la puo­lel­la, mikä oli­kin tuol­loin ta­val­lis­ta sää­ty­läis­ten kes­kuu­des­sa.

Kri­min so­dan ai­koi­hin kol­me mies­tä oli pa­laa­mas­sa ve­neel­lä suo­laa os­ta­mas­ta Tuk­hol­mas­ta. Yk­si ka­ve­ruk­sis­ta oli ni­mes­tä pää­tel­len to­den­nä­köi­ses­ti äi­din­puo­lei­nen esi-isä­ni tai muu­toin su­kua. Tun­net­tu lau­lu ker­too, kuin­ka ”kol­mel­la sa­dal­la lai­val­la, sei­las en­gels­man­ni Suo­mem­me ran­noil­la”. En tie­dä oli­vat­ko bri­tit vai frans­man­nit asi­al­la, mut­ta mie­het poi­mit­tiin vie­raa­seen lai­vaan ja pääs­tet­tiin ran­taan ai­ka kau­ka­na ko­toa. Ei aut­ta­nut muu kuin kä­vel­lä ko­tiin.

Myös su­vus­sa kul­ke­vat ta­ri­nat voi­vat ri­kas­taa ku­vaa men­nees­tä ajas­ta. Nii­den to­den­pe­räi­syyt­tä voi ol­la vai­kea var­men­taa, mut­ta voi­vat ne ol­la tot­ta­kin, eh­kä hie­man vä­rit­ty­nei­tä ja muis­ti­vir­hei­den muok­kaa­mia. Ei sa­vua il­man tul­ta, sa­no­taan.

Erään isä­ni puo­len su­ku­lai­sen ker­ro­taan ol­leen hy­vin voi­ma­kas. Muu­ta­ma mies oli jou­tu­nut me­ri­hä­tään, var­maan­kin Laa­to­kal­la. Vah­van mie­hen ker­ro­taan ha­ke­neen yh­tä lu­kuu­not­ta­mat­ta kaik­ki ran­taan. Tämä vii­mei­nen oli ano­nut apua, mut­ta nou­ta­jal­la ei­vät enää voi­mat riit­tä­neet.

Laa­tok­kaa kut­su­taan me­rek­si, vaik­ka se on oi­ke­as­ti jär­vi, toki suu­ri sel­lai­nen. Ve­den suo­lat­to­muu­den sa­no­taan ai­heut­ta­van jyrk­kiä aal­to­ja, joil­la pur­jeh­ti­mi­nen on vai­ke­aa.

Kun isä­ni isä oli vie­lä alai­käi­nen, hän läh­ti ko­to­aan Py­hä­jär­vel­tä isän­sa kans­sa ka­las­tus­mat­kal­le Laa­to­kal­le. Nuo mat­kat saat­toi­vat kes­tää pit­kään. Heil­lä oli ma­ja­paik­ka jos­sa­kin saa­res­sa. Täl­lä ker­taa isoi­soi­sä­ni päät­ti, et­tä nyt käy­dään Va­la­mos­sa. Kun oli pääs­ty pe­ril­le luos­ta­ri­saa­reen, hän ha­lu­si ta­va­ta igu­me­nin, ja se on­nis­tui­kin. Ta­ri­na ker­too, et­tä isoi­sää­ni toi­vot­tiin no­vii­sik­si luos­ta­riin. Täs­tä ei syn­ty­nyt kaup­po­ja, en­kä ole muis­ta­kaan mah­dol­li­ses­ti syn­ty­neis­tä lii­ke­toi­mis­ta kuul­lut. Kun tie­dän isouk­ki­ni ol­leen pa­lo­va­kuu­tu­sa­si­a­mies, voin lei­ki­tel­lä aja­tuk­sel­lä, et­tä hän mah­dol­li­ses­ti yrit­ti va­kuut­taa luos­ta­rin.

Tie­dän isouk­ki­ni osan­neen ve­nä­jää, jo­ten luu­len, et­tä ku­vat­tu kes­kus­te­lu Va­la­mos­sa käy­tiin sil­lä kie­lel­lä. Hä­nen tai­ton­sa on täy­ty­nyt yl­tää al­kei­ta pi­dem­mäl­le, kos­ka hän toi­mi puu­ta­va­ran hank­ki­ja­na erääl­le pie­ta­ri­lai­sel­le yri­tyk­sel­le.

Mi­ten su­pi­suo­ma­lai­nen ta­lon­poi­ka op­pi ve­nä­jää, on mi­nul­le ar­voi­tus. Kar­ja­lan kan­nak­sel­la si­jait­se­val­la Py­hä­jär­vel­lä pu­hut­tiin suo­mea Kar­ja­lan mur­teel­la, mut­ta siel­lä tääl­lä asui ve­nä­jän­kie­li­siä or­to­dok­se­ja, myös isouk­ki­ni ko­ti­ky­läs­sä ai­na­kin yk­si per­he. Eh­kä isouk­ki­ni pää­si al­kuun leik­kies­sään ve­nä­jän­kie­lis­ten ka­ve­rei­den kans­sa.

Vii­pu­rin­lää­nin Py­hä­jär­vel­lä oli oma­kin luos­ta­ri. Ko­ne­vit­san kel­lot saat­toi­vat kuu­lua hy­väl­lä sääl­lä isä­ni ko­ti­ti­lal­le saak­ka. Va­la­mo oli kau­ka­na Laa­to­kal­la, mut­ta so­pi­vis­sa sää­o­lo­suh­teis­sa sen pää­kirk­ko saat­toi nous­ta kan­gas­tuk­se­na ti­la­päi­ses­ti nä­ky­viin.

Yk­si ta­ri­na ker­too ko­si­o­mat­kas­ta. Isä­ni toi­nen uk­ki oli men­nyt erää­seen ta­loon ker­to­maan kiin­nos­tuk­ses­taan ta­lon ty­tär­tä koh­taan. Mu­ka­na saat­toi ol­la pu­he­mies­kin, mut­ta en ole var­ma asi­as­ta. Neu­vot­te­lut ei­vät kui­ten­kaan tun­tu­neet ete­ne­vän. Sit­ten kes­kus­te­luis­sa nou­si esiin toi­nen mor­si­a­neh­do­kas eli ta­lon nuo­rem­pi ty­tär. Tämä kui­ten­kin huik­ka­si oven ra­os­ta, et­tä hän ei läh­de noin mus­tal­le – ko­si­o­mies oli ol­lut töis­sä jos­sa­kin lai­vas­sa Laa­to­kal­la ja paah­tu­nut au­rin­gos­sa. Ky­sei­sen tyt­tä­ren mie­li kui­ten­kin muut­tui, ja sen seu­rauk­se­na minä olen täs­sä tätä jut­tua kir­joit­ta­mas­sa.

Ta­ri­nat saat­ta­vat liit­tyä myös van­hois­les­ta­di­o­lai­suu­den his­to­ri­aan. Isä­ni puo­len su­ku­his­to­ria ker­too, kuin­ka elä­vä sana tuli Si­mo­lan su­ku­haa­raan: ”Mi­ten täl­lai­nen yk­si­näi­nen les­ta­di­o­lai­nen saa­re­ke saat­toi syn­tyä? Pe­ri­mä­tie­to ker­too, et­tä Pie­ta­ris­ta tuli ky­lään re­sui­ses­ti pu­keu­tu­nut pie­ni mies, joka pyy­si pi­tää hen­gel­li­sen pu­he­ti­lai­suu­den, seu­rat. Sel­lai­nen sal­lit­tiin Si­mo­las­sa. Mies pu­hui – ja sana sat­tui. Tämä lie­nee ta­pah­tu­nut tal­vel­la 1888.” Tämä ta­pah­tui Vii­pu­rin­lää­nin Py­hä­jär­vel­lä, jos­sa oli hy­vin vä­hän van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sia. Noi­hin ai­koi­hin oli Pie­ta­ris­sa pal­jon suo­ma­lai­sia ja siel­lä jär­jes­tet­tiin seu­ro­ja. Saar­na­mies lie­nee ol­lut mat­kal­la sin­ne tai siel­tä Suo­meen.

Su­ku­tie­to­ja, his­to­ri­aa ja ta­ri­noi­ta tut­kies­sa piir­tyy kuva sii­tä, kuka minä olen. Ker­to­muk­set ei­vät vält­tä­mät­tä pidä kai­kil­ta osin paik­kaan­sa, kos­ka muis­ti voi pet­tää ja mie­li­ku­vi­tus vä­rit­tää. Su­ku­puus­sa­kin voi ol­la vir­hei­tä, ja kir­kon­kir­jat­kaan ei­vät ai­na tie­dä to­tuut­ta. Ko­ke­mus pe­ri­mäs­tä voi ol­la myös kult­tuu­ri­nen. Tämä kaik­ki on sitä maa­ta, jos­sa juu­re­ni ovat.

Su­ku­his­to­ri­an tut­ki­mi­nen ha­vah­dut­taa huo­maa­maan, et­tä esi­van­hem­pam­me ovat ol­leet mu­ka­na ra­ken­ta­mas­sa isän­maa­tam­me sel­lai­sek­si, mikä se nyt on. He ovat osa Suo­men men­nei­syyt­tä.

Minä tu­li­sin ai­van hy­vin toi­meen il­man tie­toa sii­tä, mis­sä pai­kois­sa eräs äi­din­puo­lei­nen kä­si­työ­läi­se­si-isä­ni on vai­moi­neen ja per­hei­neen asu­nut Naan­ta­lis­sa. On se kui­ten­kin kiin­nos­ta­vaa. On myös haus­kaa tie­tää men­neis­tä ta­vois­ta, vaik­ka­pa ko­si­mi­ses­ta.

Kaik­ki su­vun koh­ta­lot ei­vät ole haus­ko­ja tai on­nel­li­sia. äi­ti­ni isä jou­tui läh­te­mään isän­maan pal­ve­luk­seen 30.11.1939 eli heti, kun tal­vi­so­ta syt­tyi. Hän ei pa­lan­nut elä­vä­nä. Olen tut­ki­nut hä­nen so­taan­sa Sal­lan suun­nal­la ja sen jäl­keen Säk­ki­jär­ven Vi­la­jo­el­la, jon­ne hä­nen ryk­ment­tin­sä siir­ret­tiin, kun ruot­sa­lai­set va­paa­eh­toi­set ot­ti­vat rin­ta­ma­vas­tuun poh­joi­ses­sa. Säk­ki­jär­vel­lä tar­vit­tiin li­sä­jouk­ko­ja, kos­ka vi­hol­li­nen oli pääs­syt siel­lä pu­reu­tu­maan Vii­pu­rin­lah­den län­si­ran­nal­le. Isoi­sä­ni haa­voit­tui va­ka­vas­ti 11.3.1940 ja kuo­li sa­ma­na päi­vä­nä kent­tä­sai­raa­las­sa Ha­mi­nas­sa. Kah­den päi­vän pääs­tä tuli ase­le­po. Kai­paa­maan jäi­vät mum­mo­ni ja vii­si las­ta, jois­ta van­hin oli hie­man al­le yh­dek­sän­vuo­ti­as äi­ti­ni.

Su­ku­his­to­ria ker­too mi­nul­le, et­tä maam­me hy­vin­voin­ti ja it­se­näi­syys ei­vät ole it­ses­tään­sel­vyyk­siä. His­to­ri­aan tu­tus­tu­mi­nen aut­taa nä­ke­mään, mi­ten pal­jon meil­lä on sel­lais­ta hy­vää, jos­ta esi­van­hem­pam­me ei­vät osan­neet unek­si­a­kaan.

His­to­ri­am­me synk­kiä juon­tei­ta tut­kit­ta­es­sa on hyvä muis­taa, et­tä se mitä ta­pah­tui tääl­lä en­nen, on tä­nään tot­ta muu­al­la.

Päi­vi­tet­ty kuu­det­ta kap­pa­let­ta 7.5.2018 klo 10:33.