Elä­ke­läi­sen elä­mäs­sä on se ikä­vä puo­li, et­tä enää ei ole lo­mia. Si­mu­loim­me vai­mo­ni kans­sa lo­maa, kun vie­rai­lim­me äs­ket­täin Ruot­sis­sa. Ihan oi­ke­al­ta se tun­tui, var­sin­kin kun jäl­keen­päin vä­syt­ti.

Ruot­si on meil­le eri­tyi­nen ja var­sin­kin sen pää­kau­pun­ki Tuk­hol­ma. Olem­me ni­mit­täin ra­kas­tu­neet siel­lä.

Olin saa­nut en­sim­mäi­sen opis­ke­lu­vuo­te­ni jäl­keen vuon­na 1974 se­tä­ni suh­tei­den avul­la ke­sä­työ­pai­kan erääs­sä pneu­ma­tiik­ka- ja hyd­rau­liik­ka-alan teh­taas­sa älvs­jös­sä, joka on yk­si Tuk­hol­man ete­läi­sis­tä kau­pun­gi­no­sis­ta.

Olin tul­lut ul­ko­mail­le, jo­ten mi­nun oli men­tä­vä ve­rol­le­pan­ta­vak­si. Se ta­pah­tui Skat­te­hu­sis­sa eli Ve­ro­ta­los­sa. Kiin­ni­tin huo­mi­o­ni jouk­koon suo­ma­lais­tyt­tö­jä, jot­ka oli­vat sa­moil­la asi­oil­la.

Mi­nul­la ei ol­lut mor­si­an­ta noi­hin ai­koi­hin, mut­ta koh­ta al­koi ta­pah­tua.

Kun aloin käy­dä pai­kal­li­sis­sa seu­rois­sa, ta­pa­sin mui­ta suo­ma­lai­sia ke­sä­työ­läi­siä. Kuin­ka ol­la­kaan, ta­pa­sin myös Skat­te­hu­sin ty­töt, kol­me ou­lu­lais­ta si­sa­rus­ta ja yk­si lap­peen­ran­ta­lais­taus­tai­nen. Me suo­ma­lai­set ke­sä­duu­na­rit ko­tou­duim­me hy­vin, tai oi­ke­as­taan huo­nos­ti, kos­ka aloim­me viet­tää va­paa-ai­kaa yh­des­sä. On­nek­si työ­pai­kas­sa­ni ei ol­lut juu­ri suo­ma­lai­sia, jo­ten sain siel­lä har­joi­tel­la ruot­sin kiel­tä.

Tuk­hol­ma teki vai­ku­tuk­sen. Tun­nel­ba­nal­la tun­tui pää­se­vän mel­kein mi­hin vain. Tun­tui, et­tä olim­me suur­kau­pun­gis­sa.

Asuin serk­ku­ni kans­sa älvs­jös­sä. Ker­ran olim­me läh­dös­sä ta­paa­maan skat­te­hu­si­lai­sia, jot­ka asui­vat Sö­der­mal­mil­la Ung­doms­hem­met-ni­mi­ses­sä asun­to­las­sa. Tie­sin, et­tä erääl­lä ty­töis­tä oli ni­mi­päi­vä. Ajat­te­lin, et­tä on asi­an­mu­kais­ta muis­taa päi­vän­san­ka­ria jol­la­kin ta­voin. Sain serk­ku­ni kimp­paan ja os­tim­me kuk­kia.

Kävi il­mi, et­tä Sö­der­mal­mis­sa ei eri­tyi­sem­min juh­lit­tu päi­vän­san­ka­ria. Kuk­ka­pus­kam­me tai­si muut­tua ai­ot­tua pai­na­vam­mak­si vies­tik­si. To­sin ali­ta­jun­nal­la­ni saat­toi ol­la osuut­ta asi­aan.

Kun kul­jim­me sinä ke­sä­nä jou­kol­la, aloim­me ha­keu­tua tois­tem­me seu­raan ku­ki­te­tun skat­te­hu­si­lai­sen kans­sa. Jo­ten­kin vain huo­ma­sim­me kul­ke­vam­me jou­kos­sa rin­nak­kain. Myö­hem­min kul­jim­me kak­sis­taan­kin kau­pun­gil­la. Suh­teem­me tun­tui ka­ve­ruu­del­ta.

Kun sit­ten koit­ti ai­ka pa­la­ta Suo­meen, soi­tin ko­tiin ja ker­roin, et­tä tu­lem­me sil­loin ja sil­loin sin­ne ja sin­ne. Ket­kä me, ky­syi äi­ti­ni.

Seu­raa­van tal­ven ai­ka­na jou­duin miet­ti­mään pit­kään suh­det­ta­ni tyt­töys­tä­vää­ni. On­ko tämä sitä oi­ke­a­ta? Hä­nen äi­tin­sä esit­ti jos­sa­kin vai­hees­sa, et­tä jos kirk­koa tar­vi­taan ke­säl­lä, se oli­si syy­tä va­ra­ta. Jo­ten­kin sit­ten tun­tui, et­tei ole ai­het­ta lo­pet­taa seu­rus­te­lua.

Mei­dät vi­hit­tiin seu­raa­va­na ke­vää­nä Ou­lun tuo­mi­o­kir­kos­sa.

Olim­me seu­rus­tel­leet va­jaan vuo­den, hän asui Hel­sin­gis­sä ja minä Tu­rus­sa. Em­me tun­te­neet toi­si­am­me ko­vin­kaan sy­väl­li­ses­ti. Eh­kä tu­tus­tu­mi­nen ei on­nis­tu­kaan kuin per­heen pe­rus­ta­mi­sel­la. Us­koim­me useim­pien nuo­rien pa­rien ta­paan ole­vam­me jo­ten­kin eri­tyi­sen so­pi­vat toi­sil­lem­me. Saim­me lap­sia. Ai­na ei ole ol­lut help­poa, mut­ta yh­tei­nen poh­ja on kan­ta­nut näi­hin päi­viin. Mi­ten voi­kaan ol­la niin, et­tä kak­si puo­li­tun­te­ma­ton­ta löy­tää toi­sis­taan niin pal­jon yh­dis­tä­viä asi­oi­ta?

Joh­da­tus­ta sen on täy­ty­nyt ol­la.

Nyt 43 yh­tei­sen vuo­den jäl­keen vie­rai­lim­me taas ker­ran län­si­naa­pu­ris­sam­me. Mat­kam­me koh­tei­na oli­vat öreb­ron seu­tu, Up­p­sa­la ja Sig­tu­na, jois­sa tu­tus­tuim­me mei­tä mo­lem­pia kiin­nos­ta­viin his­to­ri­al­li­siin koh­tei­siin.

Mat­kam­me al­koi ja päät­tyi Ruot­sin puo­lel­la Tuk­hol­mas­sa, rak­kau­tem­me kau­pun­gis­sa. Tä­män­ker­tai­set vie­rai­lut ta­pah­tui­vat ohi­men­nen. Saim­me tu­tus­tua lä­hin­nä Tuk­hol­man val­ta­vaan maa­na­lai­seen tie­ver­kos­toon, jota pit­kin har­hai­lim­me tul­les­sam­me ulos kau­pun­gis­ta ja pa­la­tes­sa et­sies­säm­me vii­meis­tä yö­si­jaam­me.

Voi­sim­me jos­kus taas vie­rail­la pai­kois­sa, jot­ka ovat tut­tu­ja vuo­si­kym­men­ten ta­kaa. Ser­ge­lin to­rin olem­me näh­neet­kin. Ai­ka sa­mal­ta se vii­mek­si näyt­ti. Siel­lä ei kui­ten­kaan eräs Ma­ria enää lau­la hen­gel­li­siä lau­lu­ja ei­kä sä­es­tä it­se­ään ur­ku­har­moo­nil­la ku­ten kau­an sit­ten.

Ruot­si on mu­ka­va maa. Siel­tä voi löy­tää vai­mon­kin.