JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ilon ja surun suuret hetket  

19.11.2020 7.00

Juttua muokattu:

17.11. 13:10
2020111713101420201119070000

Su­rul­li­sil­le­kin ker­to­muk­sil­le on jos­kus an­net­ta­va ai­kaa. Ja vaik­ka ei an­tai­si­kaan, ne ot­ta­vat si­jan­sa.

Muu­an ker­to­mus on nous­sut mie­lee­ni ai­ka ajoin vuo­si­kym­me­nien saa­tos­sa. Luin sen kan­sa­kou­lun nel­jän­nel­lä luo­kal­la sil­loi­ses­ta lu­ku­kir­jas­ta­ni. Ker­to­mus on mu­ka­el­ma Rii­as­sa vuon­na 1880 syn­ty­neen kir­jai­li­ja Manf­red Ky­be­rin teks­tis­tä.

Ker­to­muk­sen häk­ki­lin­tu oli pääs­syt vain ker­ran elä­mäs­sään len­tä­mään ete­lään, ja se ikä­vöi yhä si­nis­ten vuor­ten taak­se. Kau­kai­set vuo­ret näyt­ti­vät ole­van lä­hel­lä. Ikä­vä toi ne lä­hel­le. Lin­tu haa­vei­li, et­tä kun­pa hä­kin ris­tik­ko oli­si pois­sa! Kun­pa ovi ker­ran unoh­tui­si au­ki, muu­ta­mal­la sii­ve­nis­kul­la oli­sin vuor­ten luo­na, lin­tu ajat­te­li.

”Niin meni mon­ta tal­vea ja mon­ta ke­sää. Ku­lui mon­ta vuot­ta. Vuo­ret oli­vat vuo­roin si­ni­set ja vuo­roin har­maat. Muut­to­lin­nut tu­li­vat ete­läs­tä ja pa­la­si­vat ete­lään. Lin­tu­nen ris­ti­kon ta­ka­na odot­ti yhä suur­ta het­keä, het­keä, jol­loin ovi edes tuo­ki­ok­si jäi­si au­ki. Ker­ran se ai­van ereh­dyk­ses­sä jäi­kin au­ki. Oli kir­kas, päi­vän­pais­tei­nen syys­päi­vä. Suu­ri het­ki oli tul­lut.”

Lin­tu va­pi­si ilos­ta, pu­jah­ti ulos ja py­räh­ti lä­him­män puun ok­sal­le. Iha­na luon­to sai sen ai­van häm­men­nyk­siin. Se ko­ko­si kaik­ki voi­man­sa ja le­vit­ti sii­pen­sä len­tääk­seen si­nis­ten vuor­ten taak­se, mut­ta se ei pääs­syt kuin lä­him­män puun ok­sal­le. Sii­vet ei­vät enää kan­ta­neet­kaan, sil­lä pit­kien vuo­sien ai­ka­na ne oli­vat käy­neet lii­an hei­koik­si. Se pa­la­si ma­sen­tu­nee­na ta­kai­sin häk­kiin­sä.

”Taas muut­ti­vat kur­jet ete­lään. Syy­sil­mas­sa soi nii­den va­lit­ta­va ja kut­su­va huu­to. Mut­ta pian ka­to­si­vat lin­nut si­nis­ten vuor­ten taak­se. Pie­ni lin­tu pai­noi pään­sä sii­ven al­le. Suu­ri het­ki oli men­nyt.”

Jos­kus mie­ti­tyt­tää, mi­ten mo­nen­lai­sia tun­tei­ta mei­dän ih­mis­ten on elä­mäm­me ai­ka­na ko­et­ta­va, hal­lit­se­mat­to­mi­a­kin, häm­men­tä­viä, lo­pul­li­sen tun­tui­sia, mil­tei kes­tä­mät­tö­miä. On ope­tel­ta­va luo­pu­maan ja hy­väk­sy­mään, pyy­tä­mään voi­mia jak­saa eteen­päin.

Mo­nes­ti suu­rim­piin su­run tun­tei­siin kie­tou­tuu syyl­li­syys, ja se on kaik­kein ras­kain­ta kes­tää. Sii­o­nin lau­lus­sa 359 pu­hu­taan syyl­li­syy­den taa­kas­ta, sen ai­heut­ta­mas­ta ki­vus­ta ja vai­vas­ta, mut­ta sa­mal­la roh­kai­se­vas­ti sii­tä, mi­ten Va­pah­ta­ja an­taa ar­mon­sa, rau­han ja loh­du­tuk­sen. ”Näen kui­lun, mut­ta en pu­toa”, joku on sa­no­nut.

Su­run li­säk­si meil­le an­ne­taan ilon tun­tei­ta­kin. Eräs ys­tä­vä­ni sai elä­mäs­sään ko­kea yh­tä ai­kaa mon­ta suur­ta ilo­nai­het­ta. Lä­he­tin hä­nel­le vies­ti­nä jos­tain lu­ke­ma­ni lau­seen: ”Loh­du­ta mi­nua, olen niin on­nel­li­nen!” Hän koki tuon lau­seen ole­van omal­la koh­dal­laan sil­lä het­kel­lä to­ti­sin­ta tot­ta.

Iloa ja su­rua. Tar­vi­taan loh­du­tus­ta su­rus­sa mut­ta loh­du­tus­ta myös on­nen het­kel­lä. Me ih­mi­set tar­vit­sem­me toi­si­am­me.

TuulaStång
Olen syntyperäinen kainuulainen, kolmilapsisen pienviljelijäperheen tytär. Työkseni opetin ala-asteikäisiä lapsia Kainuun kunnissa ja pari vuotta muuallakin. Asun Kajaanissa kerrostalokodissa. Lapsuudenkotini maalla on toinen elämänympäristöni. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: tuula.stang(at)gmail.com
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys