Su­rul­li­sil­le­kin ker­to­muk­sil­le on jos­kus an­net­ta­va ai­kaa. Ja vaik­ka ei an­tai­si­kaan, ne ot­ta­vat si­jan­sa.

Muu­an ker­to­mus on nous­sut mie­lee­ni ai­ka ajoin vuo­si­kym­me­nien saa­tos­sa. Luin sen kan­sa­kou­lun nel­jän­nel­lä luo­kal­la sil­loi­ses­ta lu­ku­kir­jas­ta­ni. Ker­to­mus on mu­ka­el­ma Rii­as­sa vuon­na 1880 syn­ty­neen kir­jai­li­ja Manf­red Ky­be­rin teks­tis­tä.

Ker­to­muk­sen häk­ki­lin­tu oli pääs­syt vain ker­ran elä­mäs­sään len­tä­mään ete­lään, ja se ikä­vöi yhä si­nis­ten vuor­ten taak­se. Kau­kai­set vuo­ret näyt­ti­vät ole­van lä­hel­lä. Ikä­vä toi ne lä­hel­le. Lin­tu haa­vei­li, et­tä kun­pa hä­kin ris­tik­ko oli­si pois­sa! Kun­pa ovi ker­ran unoh­tui­si au­ki, muu­ta­mal­la sii­ve­nis­kul­la oli­sin vuor­ten luo­na, lin­tu ajat­te­li.

”Niin meni mon­ta tal­vea ja mon­ta ke­sää. Ku­lui mon­ta vuot­ta. Vuo­ret oli­vat vuo­roin si­ni­set ja vuo­roin har­maat. Muut­to­lin­nut tu­li­vat ete­läs­tä ja pa­la­si­vat ete­lään. Lin­tu­nen ris­ti­kon ta­ka­na odot­ti yhä suur­ta het­keä, het­keä, jol­loin ovi edes tuo­ki­ok­si jäi­si au­ki. Ker­ran se ai­van ereh­dyk­ses­sä jäi­kin au­ki. Oli kir­kas, päi­vän­pais­tei­nen syys­päi­vä. Suu­ri het­ki oli tul­lut.”

Lin­tu va­pi­si ilos­ta, pu­jah­ti ulos ja py­räh­ti lä­him­män puun ok­sal­le. Iha­na luon­to sai sen ai­van häm­men­nyk­siin. Se ko­ko­si kaik­ki voi­man­sa ja le­vit­ti sii­pen­sä len­tääk­seen si­nis­ten vuor­ten taak­se, mut­ta se ei pääs­syt kuin lä­him­män puun ok­sal­le. Sii­vet ei­vät enää kan­ta­neet­kaan, sil­lä pit­kien vuo­sien ai­ka­na ne oli­vat käy­neet lii­an hei­koik­si. Se pa­la­si ma­sen­tu­nee­na ta­kai­sin häk­kiin­sä.

”Taas muut­ti­vat kur­jet ete­lään. Syy­sil­mas­sa soi nii­den va­lit­ta­va ja kut­su­va huu­to. Mut­ta pian ka­to­si­vat lin­nut si­nis­ten vuor­ten taak­se. Pie­ni lin­tu pai­noi pään­sä sii­ven al­le. Suu­ri het­ki oli men­nyt.”

Jos­kus mie­ti­tyt­tää, mi­ten mo­nen­lai­sia tun­tei­ta mei­dän ih­mis­ten on elä­mäm­me ai­ka­na ko­et­ta­va, hal­lit­se­mat­to­mi­a­kin, häm­men­tä­viä, lo­pul­li­sen tun­tui­sia, mil­tei kes­tä­mät­tö­miä. On ope­tel­ta­va luo­pu­maan ja hy­väk­sy­mään, pyy­tä­mään voi­mia jak­saa eteen­päin.

Mo­nes­ti suu­rim­piin su­run tun­tei­siin kie­tou­tuu syyl­li­syys, ja se on kaik­kein ras­kain­ta kes­tää. Sii­o­nin lau­lus­sa 359 pu­hu­taan syyl­li­syy­den taa­kas­ta, sen ai­heut­ta­mas­ta ki­vus­ta ja vai­vas­ta, mut­ta sa­mal­la roh­kai­se­vas­ti sii­tä, mi­ten Va­pah­ta­ja an­taa ar­mon­sa, rau­han ja loh­du­tuk­sen. ”Näen kui­lun, mut­ta en pu­toa”, joku on sa­no­nut.

Su­run li­säk­si meil­le an­ne­taan ilon tun­tei­ta­kin. Eräs ys­tä­vä­ni sai elä­mäs­sään ko­kea yh­tä ai­kaa mon­ta suur­ta ilo­nai­het­ta. Lä­he­tin hä­nel­le vies­ti­nä jos­tain lu­ke­ma­ni lau­seen: ”Loh­du­ta mi­nua, olen niin on­nel­li­nen!” Hän koki tuon lau­seen ole­van omal­la koh­dal­laan sil­lä het­kel­lä to­ti­sin­ta tot­ta.

Iloa ja su­rua. Tar­vi­taan loh­du­tus­ta su­rus­sa mut­ta loh­du­tus­ta myös on­nen het­kel­lä. Me ih­mi­set tar­vit­sem­me toi­si­am­me.