Tuula Stång
Olen viime päivinä silmäillyt Maahengen kustantamaa kirjaa Tuntematon emäntä. Kirja kertoo naisten korvaamattomasta työpanoksesta sota-ajan kurimuksessa. Kirjassa on vaikuttavia mustavalkokuvia ja muun muassa eri lähteistä lainattuja naisten kertomuksia.
Lotta, jonka tehtävänä oli karjan evakuointi Muolaassa, kertoo: ”Joulukuun 2. tai 3. päivänä päästin lehmät ulos pimeään, siinä viiden maissa aamulla. Rajalta tuli katkeamaton virta lehmiä, lampaita, hevoskuormia joissa oli vanhoja naisia ja lapsia. Sekasorto oli valtava, itkeviä lapsia, ammuvia lehmiä jotka pelkäsivät ehkä pimeää ja hevoskolonnaa…”
Kun sulkee silmänsä, tuntuu, että tuon kaaoksen voi nähdä, äänten sekamelskan kuulla, hirvittävän hädän tuntea – tietenkin vain aavistuksenomaisesti.
Lotta kertoo edelleen: ”Palasin kotiin takaisin, kylä oli tyhjä, Muolaa paloi, savu tuli Äyräpään järven yli Mälkölään. Savun muodostus oli valtava, koska Äyräpään Lietteen heinäladot olivat tulessa myöskin…”
Talvisodan alkamisen muistopäivän lähestyessä en pysty olemaan kuvittelematta noita aikoja. Käsiini eksyy aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Mielikuvitus askaroi kirjallisuuden ja ihmisten kertomusten synnyttämissä raskaissa tunnelmissa. Isänmaa oli totisessa vaarassa.
Isänmaa ei ole turvassa nytkään, jos Jumala ei anna siunaustaan ja varjelustaan. Presidentti Kyösti Kallio sanoi itsenäisyyspäiväpuheensa lopuksi 6.12.1939, kun talvisota oli viikkoa aiemmin syttynyt: ”Kaikukoon tänä itsenäisyyspäivänä kaikkialla maassamme entistä voimakkaampana kansallemme tuttu 400 vuotta vanha Lutherin virsi Jumala ompi linnamme.”
Olin nuoruudessani polvileikkauksessa Helsingissä. Sairaalassa huonetoverikseni osui viehättävä, eloisa nainen. Hän sanoi olleensa aikoinaan Suomen nuorin lotta. Nainen kertoi työskennelleensä sairaalassa ja olleensa niin herkkä, että hänen oli mentävä haavoittuneita hoitaessaan välillä oven taakse itkemään.
Kerrostalossani vietti vanhuudenpäiviään Suojärveltä muuttanut Karjalan evakko. Istuimme pihalla kiikussa, ja hän kertoi elämästään Karjalassa: ”Olin yhdeksänvuotias, kun lähdin metsätöihin.” Hän kertoi asuneensa kämpällä yksinään viikon tai pari ennen kuin ”muut miehet” tulivat. Vanhus muisteli järven rannalla heilimöineitä laajoja ruispeltoja ja totesi haikeana: ”Sinne ne kaikki jäivät!”
Miehen kunto huononi vähitellen. Lopulta hän ei pystynyt enää lähtemään kesänviettoon vaimonsa kanssa Kainuusta hankkimalleen maatilalle. Hän kertoi istuttaneensa talon tiluksille omenapuita. Nyt elämän viimeinen taival oli vääjäämättömästi edessä. Jälleen hänen oli todettava kotiansa ja sen pihapiiriä, elämäntyönsä rakkaita kohteita kuvaillessaan: ”Tänne ne kaikki jäävät!”
Niin se on. Kaikki jää tänne. Kaikilta meiltä, oli sota tai rauha. Vuoden 1987 Siionin laulukirjasta löytyvät sanat: ”Niin tänne jäävät katoovaiset maan, myös kaikki aarteet tänne jäädä saa. Irrota myös mun mieleni ja anna viimein ikirauhasi.” (SL 1976 183:3.)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys