Mika Mu­ta­nen

Kesä 1994 oli ol­lut hy­vin kuu­ma, ja läm­pö­ti­la ylit­ti mo­ne­na päi­vä­nä kol­me­kym­men­tä as­tet­ta. Elo­kuun kuu­den­te­na päi­vä­nä sää muut­tui tuu­li­sek­si ja pil­vi­sek­si, mikä oli suu­ri hel­po­tus Pu­das­jär­ven kirk­koon saa­pu­neel­le hää­vä­el­le. Kun hää­pa­ri läh­ti aja­maan juh­lien jäl­keen koh­ti Kai­nuu­ta, har­maat pil­vet vyö­ryi­vät kaa­kos­ta ja al­koi sa­taa kaa­ta­mal­la.

Vet­tä tuli eri­tyi­sen ran­kas­ti Pal­ta­mon Mies­lah­des­sa, jos­sa si­jait­si mor­si­a­men mum­mo­la. Em­me voi­neet sil­loin aa­vis­taa, et­tä kuu­den vuo­den pääs­tä vaa­ran rin­tee­seen nou­si­si ra­kas Kas­ke­lan ko­tim­me. Kak­si­kym­men­tä­nel­jä vuot­ta myö­hem­min ko­et­tiin jäl­leen rank­ka­sa­de, joka sil­lä ker­taa mer­kit­si kyy­nel­ten päi­vää. Mut­ta juu­ri nyt oli ilon päi­vä, ja hää­pa­ri jat­koi mat­kaan­sa ve­si­sa­tees­sa koh­ti Ka­jaa­nia.

Myös kesä 2018 oli kuu­ma ja kui­va. Vai­mo­ni Ai­no ma­ka­si sai­ras­vuo­tees­sa ih­meel­li­sen le­vol­li­se­na ja tyy­ne­nä, vaik­ka hä­nen ki­pun­sa li­sään­tyi­vät päi­vä päi­väl­tä. Muu per­he läh­ti Ää­ne­kos­ken Su­vi­seu­roi­hin, mut­ta jäim­me vai­mo­ni kans­sa ko­tiin. Seu­ra­ra­dio oli pääl­lä päi­vät ja yöt, ja saim­me seu­ra­pu­heis­ta ja oh­jel­mis­ta suur­ta loh­tua. Eri­tyi­sen lii­kut­ta­vaa oli, kun pu­hu­ja lä­het­ti tai­vaan ter­vei­siä ko­to­na ja sai­ras­vuo­tees­sa ole­vil­le.

Eräs ti­lan­ne jäi läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­leen: lai­toin ruo­kaa keit­ti­ös­sä ja Ai­no is­tui vie­res­sä­ni pie­nek­si kuih­tu­neen ruo­ka-an­nok­sen­sa ää­res­sä. Pu­heen aluk­si lu­et­tiin esi­ru­kous­pyyn­nöt. Ys­tä­vät pyy­si­vät esi­ru­kous­ta va­ka­vas­ti sai­ras­tu­neen per­hee­näi­din puo­les­ta, et­tä hän pa­ra­ni­si ja per­he sai­si voi­mia ko­et­te­le­mus­ten al­la. Koim­me sil­loin voi­mak­kaas­ti us­ko­nys­tä­vien esi­ru­kouk­siin kät­ke­tyn sa­la­tun voi­man. Se myös aut­toi tyy­ty­mään Ju­ma­lan tah­toon.

Hei­nä­kuun puo­les­sa vä­lis­sä koit­ti Reis­jär­ven opis­to­seu­rat. Per­jan­tai­na il­ta­päi­väl­lä oli saar­na, jos­sa pu­hu­ja ker­toi ku­nin­gas His­ki­an kär­si­myk­ses­tä ja sai­rau­des­ta. Olin käyt­tä­mäs­sä lap­sia ran­nal­la ui­mas­sa ja kuun­te­lin seu­ra­pu­het­ta au­tos­sa sa­mal­la lap­sia tar­ka­ten. Saar­nan jäl­keen pu­he­lin soi, ja siel­tä kuu­lui Ai­non vä­ri­se­vä ää­ni: "Mika, kuun­te­lit­ko tuon äs­kei­nen saar­nan? Se oli us­kon saar­naa, mi­nul­le tar­koi­tet­tu." Olin kuun­nel­lut sa­man pu­heen; se oli ol­lut myös mi­nua var­ten.

Reis­jär­ven seu­ro­jen jäl­keen maa­nan­tai­na Ai­non voin­ti heik­ke­ni en­ti­ses­tään. Pää­tim­me lä­het­tää nuo­rim­mat lap­set tä­din luo Mu­hok­sel­le, et­tä voi­sin aut­taa vai­mo­a­ni sai­raa­las­sa. Em­me oli­si voi­neet sil­loin aa­vis­taa, et­tä hän läh­ti vii­meis­tä ker­taa ko­dis­tam­me.

Sai­raa­las­sa la­bo­ra­to­ri­o­tes­tit osoit­ti­vat, et­tä Ai­non eli­mis­tö oli ro­mah­ta­mis­pis­tees­sä. Ki­vut yl­tyi­vät, ja käyt­töön otet­tiin ki­pu­pump­pu. Kes­ki­viik­ko­na on­ko­lo­gi ker­toi, et­tä edes­sä on saat­to­hoi­to­vai­he. Kun hain lap­set tors­tai­na ju­nal­ta, he ky­syi­vät toi­veik­kaas­ti: "Isä, mil­loin äi­ti tu­lee ko­tiin?" Jou­duin an­ta­maan lap­sil­le vas­tauk­sen, joka rii­pai­si sie­lun poh­jas­ta as­ti: "Äi­ti on nyt huo­nos­sa kun­nos­sa, ei­kä tule enää ko­tiin."

Per­jan­tai­na me­nim­me koko per­heel­lä sai­raa­laan. Vuo­tees­sa le­pä­si hau­ras po­ti­las, joka odot­ti jo kut­sua tai­vaan ko­tiin. Ai­no oli niin rau­hal­li­nen ja va­loi­sa, et­tä mie­tin, mikä vai­ku­tus voi­mak­kail­la ki­pu­lääk­keil­lä oli hä­nen mie­li­a­laan­sa. Toi­saal­ta hän oli ol­lut koko sai­rau­ten­sa ajan ih­meel­li­sen rau­hal­li­nen. Hän toi­voi, et­tä lau­lai­sim­me hä­nel­le rak­kaan Sii­o­nin lau­lun Oi, kat­so­han lin­tua ok­sal­la puun (SL 1976:192). Kävi niin, et­tä vain Ai­no lau­loi ja muut it­ki­vät.

"Oi, jos­pa kuin lin­tu­nen päi­vä­ni vain myös kiit­tä­en al­kaa mä voi­sin
ja mur­heet­ta, vaik­ka­kin puut­te­his­sain, niin ain Isän hoi­dos­sa oi­sin!
Ei lap­sen­sa tar­vit­se sur­ra."

"Äi­ti, tu­let­han sinä vie­lä ko­tiin?" ky­syi nuo­rin lap­sis­tam­me lau­lun jäl­keen. Ai­no-äi­ti hy­myi­li ja vas­ta­si yl­lät­tä­väs­ti: "Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä kyl­lä minä tu­len vie­lä ko­tiin." Mik­si hän an­toi lap­sil­le epä­re­a­lis­tis­ta toi­voa? Ei­hän ko­tiin pa­la­mi­nen ol­lut enää mah­dol­lis­ta.

Vii­mei­si­nä tun­tei­na Ai­non luo­na oli rak­kaim­pia ih­mi­siä. Seu­raa­va­na yö­nä hä­nen Mir­ja-sis­kon­sa soit­ti ja pyy­si tu­le­maan sai­raa­laan, sil­lä Ai­non voin­ti oli hei­ken­ty­nyt. Sai­raa­laan tul­les­sa­ni ti­lan­ne oli hie­man hel­pot­tu­nut. Pu­huim­me läm­pi­mäs­ti ja siu­na­sim­me toi­si­am­me. Sii­nä siu­nauk­ses­sa tun­tui jo tai­vaan kos­ke­tus­ta. Hän kui­ten­kin toi­voi, et­tä me­nen ko­tiin las­ten tu­ek­si, sil­lä he tar­vit­si­vat ki­pe­äs­ti isää. Äi­din rak­kaus säi­lyi lop­puun as­ti.

Aa­mul­la sain pu­he­lun van­him­mal­ta tyt­tä­rel­täm­me: "Äi­ti ei elä enää pit­kään, tule heti sai­raa­laan." En eh­ti­nyt ajois­sa pe­ril­le, sil­lä vain het­keä ai­em­min en­ke­lit oli­vat saa­pu­neet Ai­non vuo­teen vie­reen ja saat­ta­neet hä­net iä­i­seen le­po­si­jaan. Sai­raa­la­vuo­teel­la näin rak­kaan vai­mo­ni ajal­li­sen ruu­miin, jos­ta sie­lu oli len­tä­nyt per­ho­sen lail­la ikui­sen ke­sän maa­han.

Kun tie­to äi­din kuo­le­mas­ta tuli ko­tiin, koit­ti niin suu­ri suru, et­tei­vät mit­kään sa­nat rii­tä sitä ku­vaa­maan. Lap­set ha­ki­vat tur­vaa isäs­tä ja lä­hei­sis­tä. Nuo­ri­so ve­täy­tyi ku­kin omaan sop­peen­sa, joku pa­ke­ni pi­hal­le ja joku met­sään. Isää tar­vit­tiin yh­tä ai­kaa joka puo­lel­la: loh­dut­ta­mas­sa pie­nim­piä, tu­ke­mas­sa isom­pia ja et­si­mäs­sä nuo­ri­soa ul­koa. Jäl­keen­päin olen ku­van­nut sitä kyy­nel­ten päi­väk­si, Lac­ri­mo­sa dies il­la. Jo­tain pien­tä aa­vis­tus­ta sii­tä voi tar­jo­ta Mo­zar­tin Re­qui­e­min Lac­ri­mo­sa: "Pie Jesu Do­mi­ne, Dona eis re­qui­em. Amen."

Tuo­na kyy­nel­ten päi­vä­nä tai­vas it­ki ja vesi ryöp­py­si Kas­ke­las­sa kii­vaam­min kuin kos­kaan ai­em­min. Mie­lee­ni pa­lau­tui ti­lan­ne kak­si­kym­men­tä­nel­jä vuot­ta ai­em­min, kun olim­me aja­neet Mies­lah­den läpi ko­vas­sa sa­tees­sa. Sil­loin oli nau­run ja ilon päi­vä, nyt it­kun ja su­run. Täl­lä ker­taa vet­tä tuli niin pal­jon, et­tä ko­ti­tie­tä pit­kin al­koi­vat vir­ra­ta vuo­laat pu­rot. Vesi tem­pai­si mu­kaan­sa ki­viä ja so­raa ja ai­heut­ti tie­hen sy­vät urat ja va­jo­a­mat.

Sa­moin lä­heis­ten suru oli voi­ma­kas­ta. Se tun­tui ra­vis­te­le­van mie­len syö­ve­rei­tä. Si­säi­set pa­dot mur­tui­vat, ja suru mu­ren­si maa­ta myös niil­tä tu­tuil­ta po­luil­ta, joi­ta per­heem­me oli kul­ke­nut jo kak­si vuo­si­kym­men­tä. Lap­set it­ki­vät tuo­na päi­vä­nä äi­din pe­rään, ja eräs pie­nim­mis­tä ot­ti kii­ka­rit­kin uu­nin pääl­tä ja et­si äi­tiä sa­de­pil­vien lo­mas­ta.

Il­lal­la tein sis­kon­pe­din ma­kuu­huo­neen lat­ti­al­le ja ke­rä­sin lap­set ym­pä­ril­le­ni. Aloin ker­toa lap­sil­le­ni rau­hoit­ta­vaa ta­ri­naa. Sa­mal­la so­vim­me, et­tä jat­kam­me it­kua kel­lo kah­dek­san aa­mul­la. Lap­set rau­hoit­tui­vat ja nu­kah­ti­vat, ja pian koko talo hil­je­ni.

Yöl­lä säp­säh­din ja he­rä­sin lap­sen pu­hee­seen. Näin, mi­ten lap­se­ni ma­ka­si sän­gyl­lä kä­det ris­tis­sä rin­nan pääl­lä. Hä­nen vaa­le­at ki­ha­ran­sa oli­vat le­vit­täy­ty­neet tyy­nyn ym­pä­ril­le. Ih­met­te­lin, kun näin hä­nen kat­seen­sa: se oli ih­meel­li­sen le­vol­li­nen. Sil­mät täh­ti­kirk­kai­na ja suu on­nel­li­ses­sa hy­mys­sä hän kat­soi ylös ja pu­he­li jon­kun kans­sa.

Kun ky­syin asi­aa, hän ker­toi jut­te­le­van­sa äi­din kans­sa. Hy­väs­te­ly­jen ja len­to­suuk­ko­jen jäl­keen lap­sen sil­mät pai­nui­vat kiin­ni. Unek­si­ko lap­si vai kä­vi­kö äi­ti sit­ten­kin hä­nen luo­naan? Koin ti­lan­teen voi­mak­kaas­ti ja mie­tin sitä pit­kään yöl­lä mie­les­sä­ni.

He­rä­tes­sä­ni rien­sin ker­to­maan öi­ses­tä ta­pah­tu­mas­ta ko­dis­sa ol­leil­le su­ku­lai­sil­le. Juu­ri, kun olin päät­tä­nyt ker­to­muk­sen, toi­nen lap­si rien­si luok­sem­me it­ket­ty­nein sil­min: hän­kin oli koh­dan­nut yöl­lä äi­din. Unes­sa äi­ti oli tul­lut au­tol­la per­heen luo ja ker­to­nut, et­tä hä­nel­lä on nyt kaik­ki hy­vin. Äi­ti oli ha­lan­nut las­ta ja sa­no­nut ra­kas­ta­van­sa hän­tä. Hän oli myös tur­val­li­ses­ti loh­dut­ta­nut, et­tä isä pi­tää lap­sis­ta hy­vää huol­ta. Äi­ti oli men­nyt ta­kai­sin au­toon, mut­ta lap­si ei ol­lut ky­en­nyt avaa­maan ovea. Au­to oli yl­lät­tä­en muut­tu­nut kul­tai­sik­si vau­nuik­si ja läh­te­nyt ko­ho­a­maan koh­ti tai­vas­ta. Koko per­he oli hy­väs­tel­lyt ja huis­kut­ta­nut äi­din pe­rään.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä lap­set oli­vat le­vol­li­sia ja leik­ki­vät rau­hal­li­ses­ti. Yöl­lä äi­dil­le len­to­suuk­ko­ja lä­he­tel­lyt lap­si ha­lu­si vält­tä­mät­tä pääs­tä pi­ha­kei­nuun, vaik­ka edel­leen sa­toi. Hän pyy­si ko­via vauh­te­ja, et­tä pää­si­si lä­hem­mäk­si tai­vas­ta ja äi­tiä. Oli kuin tai­vaas­ta lä­he­tet­ty sade oli­si het­kek­si huuh­to­nut su­rut las­ten mie­lis­tä.

Koim­me vah­vas­ti, et­tä Ai­no-äi­ti hy­väs­te­li per­heen pie­nim­mät unes­sa ja lä­het­ti ter­vei­siä muul­le­kin per­heel­le. Kyy­nel­ten lo­mas­sa muis­te­lin sitä Ai­non lu­paus­ta, jota olin sai­raa­las­sa ko­vas­ti epäil­lyt: ”Kyl­lä äi­ti tu­lee vie­lä ko­tiin.”