Vii­me vuo­si­kym­me­nel­lä kas­va­tus­kes­kus­te­lui­hin tuli uu­si kä­si­te, he­li­kop­te­ri­lap­set. He ovat siis lap­sia, joi­ta van­hem­mat tark­kai­le­vat ja suo­je­le­vat ali­tui­ses­ti. He­li­kop­te­ri­van­hem­mat pör­rää­vät pai­kal­le, jos pie­ni­kin vaa­ra uh­kaa hei­dän lap­si­aan. Tämä ei ole nau­run asia, sil­lä moni meis­tä ny­ky­van­hem­mis­ta toi­mii juu­ri näin. On­han las­ten seu­raa­mi­nen pu­he­li­men ja mui­den lait­tei­den avul­la lii­an­kin help­poa. Seu­rauk­se­na he­li­kop­te­ri­kas­va­tuk­ses­ta voi ol­la pa­him­mil­laan lap­sen it­se­näis­ty­mi­seen ja tur­val­li­suu­den tun­tee­seen liit­ty­vät vau­ri­ot.

Moni meis­tä muis­te­lee kul­tais­ta lap­suut­taan, jol­loin pik­ku­lap­set me­ni­vät kes­ke­nään sou­te­le­maan jär­ven­se­läl­le ja te­ki­vät hur­jia seik­kai­lu­ja van­hem­pien­sa se­län ta­ka­na. Pal­jon sat­tui ja ta­pah­tui – myös traa­gi­sia asi­oi­ta. Vaik­ka mi­nun lap­suu­des­sa­ni ei pu­hut­tu he­li­kop­te­ri­lap­sis­ta, me kaik­ki Mu­ta­sen si­sa­ruk­set olim­me sel­lai­sia sa­nan var­si­nai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä.

Helikopterin lapa leikkaa Mikan pään irti Vuotsossa vuonna 1982.

Mika Mutaselta

Lap­suu­tem­me oli ai­neel­li­ses­ti köy­hää. Per­hees­säm­me ei ol­lut au­toa, jo­ten jou­duim­me kä­ve­le­mään, pyö­räi­le­mään ja me­ne­mään bus­sil­la joka paik­kaan, myös seu­roi­hin Ro­va­nie­men rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le. Lap­suu­des­sa em­me kos­kaan saa­neet jou­lu­lah­jak­si rat­ti­kelk­ko­ja, au­to­ra­to­ja ja kau­ko-oh­jat­ta­via lait­tei­ta – nii­tä oli vain naa­pu­rin lap­sil­la. Söim­me har­voin herk­ku­ja ja em­me juu­ri teh­neet lo­ma­mat­ko­ja­kaan. Su­vi­seu­roi­hin­kin me­nim­me rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ti­laa­mal­la yh­teis­kyy­dil­lä. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta lap­suu­tem­me oli ää­rim­mäi­sen ri­kas­ta ja on­nel­lis­ta. Jopa niin jän­nit­tä­vää, et­tä moni ny­ky­lap­si kuun­te­lee ker­to­muk­sia lap­suu­des­tam­me ih­me­tel­len: voi­vat­ko nämä ju­tut ol­la tot­ta?

Isäm­me oli am­ma­til­taan ge­o­lo­gi. Ke­säi­sin isä oli har­voin ko­to­na, sil­lä sil­loin hän teki tut­ki­mus­töi­tä La­pin erä­mais­sa. Isä ei juu­ri kos­kaan läh­te­nyt reis­suun yk­sin, vaan hän ot­ti mei­tä lap­sia mu­kaan. Niin­pä jo­kai­nen mei­dän lap­suus­per­heem­me 15 lap­ses­ta oli lu­kui­sia ker­to­ja isän mu­ka­na La­pin reis­suil­la. Muis­tan vie­lä elä­väs­ti sen tun­teen, kun isä ajoi edel­li­se­nä päi­vä­nä Ge­o­lo­gi­an tut­ki­mus­kes­kuk­sen La­dan ko­tim­me pi­haan. Seu­raa­va­na aa­mu­na oli­si reis­suun­läh­dön ai­ka. Ma­has­sa kup­li eri­koi­nen odo­tus ja jän­ni­tys.

Koitelaisen huippu ja ympäröivää erämaata.

Mika Mutaselta

Me­nim­me hy­vin in­nois­sam­me La­dan ta­ka­pen­kil­le, kos­ka au­to­mat­kat oli­vat meil­le elä­mys. Lada ei ol­lut au­to, jol­la oli­si var­si­nai­ses­ti nos­ta­nut sta­tus­ta luok­ka­ka­ve­reit­ten kes­kuu­des­sa, mut­ta ta­val­li­ses­ti se vei pe­ril­le as­ti. Erää­nä hel­tei­se­nä ke­sä­päi­vä­nä kävi kui­ten­kin niin, et­tä La­dan läm­mi­tys­lai­te meni rik­ki, ja au­to pu­hal­si tu­li­kuu­maa il­maa koko reis­sun ajan. Pys­tyy­kö il­mas­toin­ti­lait­tei­siin tot­tu­nut ny­ky­lap­si edes ku­vit­te­le­maan kär­si­myk­sem­me mää­rää? Toi­sel­la ker­ral­la La­das­ta tuli ral­li­au­to, kun sen pa­ko­put­ki hal­ke­si. Lada ja ral­li­au­to­han oli kä­si­te­pa­ri, joka ei mi­ten­kään so­pi­nut yh­teen. Hä­pe­än mää­rä oli niin suu­ri, et­tä ma­koi­lim­me ve­li­poi­ka­ni Sa­min kans­sa pii­los­sa au­ton jal­ka­ti­lois­sa. So­dan­ky­län kes­kus­tan näh­tä­vyy­det jäi­vät sil­lä ker­taa nä­ke­mät­tä. Ki­vien ja kal­li­o­pal­jas­tu­mien et­si­mi­nen Kes­ki-La­pin upot­ta­vis­sa sois­sa oli hir­vit­tä­vän ras­kas­ta. Vä­lil­lä sääs­kiä oli niin pal­jon, et­tä lau­lun sa­nat – ja taa­jat sääs­ki­par­vet pi­men­tää au­rin­gon – oli to­ti­sin­ta tot­ta. Paar­mo­ja­kin saat­toi tap­paa yh­del­lä käm­me­nen­lyön­nil­lä kym­me­nen­kin kap­pa­let­ta. Isän lap­pi­lai­set työ­ka­ve­rit väit­ti­vät näh­neen­sä niin suu­ria paar­mo­ja, et­tä ne pu­rai­si­vat en­sin ol­ka­pääs­tä pa­la­sen ja me­ni­vät sen jäl­keen ok­sal­le syö­mään sitä. Ja sääs­ket­kin oli­vat kuu­lem­ma niin suu­ria, et­tä nii­tä kui­vat­tiin ja myy­tiin sau­na­jak­ka­roi­na Ja­pa­niin.

Hy­vin tu­tuk­si tuli myös Kei­vit­san alue (Ke­vit­sa-nimi on uu­dem­pi kek­sin­tö). Mal­mie­siin­ty­mä oli isän tär­keim­piä tut­ki­mus­koh­tei­ta, jo­ten kä­ve­lim­me usei­ta ke­siä ny­kyi­sen kai­vok­sen alu­eel­la mal­mi­ki­viä et­sien. Myös Va­ju­kos­ken voi­ma­la-al­taan poh­jal­la teim­me tut­ki­muk­sia isän kans­sa. Siel­lä, kes­kel­lä ke­syt­tä­mä­tön­tä kai­raa, näim­me vil­liä luon­toa, kar­hun­pe­siä ja teim­me val­ta­van mie­len­kiin­toi­sia ha­vain­to­ja luon­nos­ta. Nämä ko­ke­muk­set jät­ti­vät­kin si­sa­rus­par­veem­me py­sy­vän luon­toin­nos­tuk­sen. Lop­pu­ke­säs­tä poi­mim­me Kei­vit­san soil­ta hil­lo­ja, jot­ka il­ta­sel­la upo­tim­me erä­sä­keis­sä kyl­miin pu­roi­hin ja het­tei­siin. Osan niis­tä myim­me So­dan­ky­län to­ril­la ja osan toim­me ko­tiin.

Yli­voi­mai­ses­ti jän­nit­tä­vin ko­ke­mus oli kui­ten­kin len­tää erä­maan tut­ki­mus­koh­tei­siin he­li­kop­te­rin kyy­dis­sä. Olim­me siis he­li­kop­te­ri­lap­sia. Luu­len, et­tä moni ny­ky­poi­ka tun­tee ka­teut­ta, kun kym­men­vuo­ti­as poi­ka len­tää Hug­hes 500 -he­li­kop­te­ril­la Ro­va­nie­mel­tä So­dan­ky­län Vuot­soon. Siel­lä oli GTK:n tu­ki­koh­ta he­li­kop­te­ri­kent­ti­neen ja ma­ja­paik­koi­neen. Vuot­sos­ta läh­dim­me use­an päi­vän työ­reis­sul­le Koi­te­lais­kai­raan, jos­sa oli val­ta­van suu­ri kro­mie­siin­ty­mä. Koi­te­lai­ses­sa oli myös iki­van­ha hir­si­nen po­ro­kämp­pä, jon­ka hä­myi­sä tun­nel­ma pai­nui mie­leen. Isäm­me työ Koi­te­lai­sen alu­eel­la oli niin tun­net­tua, et­tä kar­toit­ta­jat ni­me­si­vät erään pai­kan Mu­ta­sen­ku­ruk­si.

Mari-Anne jää yksin erämaahan vuonna 1984.

Mika Mutaselta

Jos­kus kävi niin, et­tä lap­set ei­vät mah­tu­neet he­li­kop­te­rin kyy­tiin. Ker­ran pik­ku­sis­ko­ni Mari-An­ne jäi kan­non­nok­kaan is­tu­maan kes­kel­le kai­raa, kun isä läh­ti pi­lo­til­le op­paak­si et­si­mään mal­mi­kai­raa­jia he­li­kop­te­rin kyy­tiin. Läh­ties­sään isä il­moit­ti len­non­joh­toon, et­tä erä­maas­sa is­tuu kan­non­no­kas­sa kah­dek­san­vuo­ti­as tyt­tö­nen.

Jos kone pu­to­aa, käy­kää ha­ke­mas­sa lap­si pois siel­tä. Traa­gi­nen muis­to on 70-lu­vul­ta, jol­loin Vuot­son tu­ki­koh­das­ta läh­te­nyt he­li­kop­te­ri pu­to­si pian läh­tön­sä jäl­keen Lo­kan te­ko­al­taa­seen. Isäm­me oli juu­ri sil­loin te­ke­mäs­sä mal­mi­tut­ki­mus­ta Koi­te­lai­ses­sa. On­net­to­muu­des­sa kuo­li ja louk­kaan­tui usei­ta ih­mi­siä. Mo­net ih­mi­set luu­li­vat, et­tä myös isäm­me oli­si ol­lut on­net­to­muus­ko­nees­sa. Isän läh­dön ai­ka ei kui­ten­kaan vie­lä ol­lut kä­sil­lä.

Jäl­keen päin kä­vim­me kat­so­mas­sa paik­kaa, jon­ne kone oli pu­don­nut. Sin­ne pää­si kui­vaa maa­ta pit­kin, kos­ka vesi oli al­haal­la. Omi­tui­nen yh­teen­sat­tu­ma oli, et­tä Tep­po-vel­je­ni löy­si pu­to­a­mis­pai­kal­ta Suo­men en­sim­mäi­sen luon­nons­ma­rag­din.

Myö­hem­min isän työ­maa siir­tyi muu­ta­mak­si vuo­dek­si muu­al­le Lap­piin. Eräs näis­tä pai­kois­ta oli Suo­men suu­rin erä­maa, Kal­do­ai­vi. Sin­ne me­nim­me ta­val­li­ses­ti ve­si­ta­sol­la Ina­rin Ukon­jär­vel­tä. Näis­tä reis­suis­ta mi­nul­la oli­si jän­nit­tä­viä ker­to­muk­sia, mut­ta nii­den vuo­ro on jos­kus tois­te. Sen kui­ten­kin to­te­an, et­tä oli ai­van mah­ta­va elä­mys, kun omien poi­kie­ni kans­sa löy­sim­me Luos­sa­jav­ril­ta mui­nai­sen nuo­ti­on­poh­jan ja ki­vi­ke­hän, jon­ka ra­ken­sin 40 vuot­ta ai­em­min oman isä­ni kans­sa jär­ven ete­lä­pää­dyn hiek­ka­ran­nal­le. La­pin va­el­lus­har­ras­tus on kul­keu­tu­nut per­hees­sä­ni jo kol­man­teen pol­veen – ja ties kuin­ka pit­käl­le se vie­lä siir­tyy­kään.

Kun on jos­kus ol­lut kes­kus­te­lua kas­va­tu­sai­heis­ta, olen usein muis­tel­lut lap­suu­te­ni reis­su­ja ja ko­ke­muk­sia. Jos esi­mer­kik­si per­hee­ni­sä tus­kai­lee sitä, et­tä elä­mäs­sä ei jää riit­tä­väs­ti ai­kaa lap­sil­leen, ota hei­tä mu­kaan omil­le reis­suil­le­si. Au­tos­sa on jos­tain syys­tä help­po kes­kus­tel­la; sii­nä­hän ei tar­vit­se ol­la sil­mä­tys­ten. Sa­moin kun vä­sy­nee­nä teh­dään lei­ri­nuo­tio ja ale­taan il­ta­pa­lal­le, on mel­ko var­maa, et­tä kes­kus­te­lun taso saa pian sy­vem­piä ulot­tu­vuuk­sia. Näin isä-lap­si­suh­de pa­ra­nee ja myös us­ko­na­si­at voi­vat nous­ta esil­le. On­ko mi­kään yh­tä te­ho­kas­ta kas­vat­ta­mis­ta kuin esi­merk­ki­nä toi­mi­mi­nen ja yh­des­sä ole­mi­nen?