JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ihminen on kuin kedon kukka

18.6.2024 14.00

Juttua muokattu:

18.6. 13:47
2024061813475220240618140000

Mika Mu­ta­nen

Os­ta­es­sam­me Kas­ke­lan vuon­na 2000 pa­nim­me mer­kil­le, et­tä ton­til­le sai­si upe­an kuk­ka­ke­don. Vaik­ka niit­ty oli jo ve­sa­koi­tu­nut, lep­pien se­as­sa kas­voi edel­leen run­saas­ti niit­ty­kas­ve­ja. Aloim­me niit­tää alu­et­ta joka kesä ku­kin­nan päät­ty­mi­sen jäl­keen. Sen an­si­os­ta hors­mat, me­si­an­ger­vot ja huo­pa­oh­dak­keet väis­tyi­vät, ja ti­lal­le tuli päi­vän­kak­ka­roi­ta, kis­san­kel­lo­ja, niit­ty­lei­nik­ke­jä ja mui­ta ke­to­kas­ve­ja.

Läm­pi­mien säi­den vuok­si vuon­na 2018 keto oli kuk­ka­me­re­nä nor­maa­lia ai­em­min. Elo­kuun alus­sa niit­ty­ku­kat pu­dot­te­li­vat sie­me­ni­ään ja hei­nä­kas­vit kal­lis­ti­vat täh­kän­sä. Pian oli­si ai­ka niit­tää keto, ja lait­taa hei­nät kui­vu­maan pit­kä­tap­pi­sil­le kär­väil­le.

Myös per­heen kes­kel­tä oli kor­jat­tu sa­toa.

“Ih­mi­nen on kuin ruo­ho, ih­mi­sen kau­neus kuin ke­don kuk­ka! Ruo­ho kui­vuu, kuk­ka la­kas­tuu, kun Her­ran hen­käys kos­ket­taa sitä. Niin! Ruo­hoa ovat ih­mi­set.” (Jes. 40:6–7)

Elo­kuun alus­sa oli­vat hau­ta­jai­set. Ne oli jär­jes­tet­ty Ai­non tah­don mu­kai­ses­ti vain lä­hei­sil­le. Ti­lai­suus oli al­ka­mas­sa, saat­to­vä­ki oli aset­tu­nut pai­koil­leen ja ro­vas­ti odot­ti tyy­ne­nä alt­ta­ri­kai­teen edes­sä. Aa­mu­päi­vä oli ol­lut pil­vi­nen ja sa­tei­nen. Juu­ri en­nen kuin kir­kon ovet avau­tui­vat, au­rin­ko loi sä­teen­sä alt­ta­ri­kai­teel­le. Urut al­koi­vat soit­taa saat­to­mu­siik­kia.

On mah­do­ton­ta ku­vail­la tun­net­ta, kun Ai­non ark­kua kan­net­tiin kir­kon käy­tä­vää pit­kin. Hän, joka oli het­ki sit­ten ol­lut niin elä­vä, oli nyt kuol­lut. Hän, jota oli­si ki­pe­äs­ti tar­vit­tu, oli otet­tu pois. Us­kon kaut­ta pai­noim­me mie­liim­me pa­pin sa­nat: ”Maas­ta sinä olet tul­lut, maak­si pi­tää si­nun jäl­leen tu­le­man. Jee­sus Kris­tus on si­nut vii­mei­se­nä päi­vä­nä he­rät­tä­vä.”

Pie­ni tyt­tä­rem­me lau­loi äi­dil­le hy­väs­te­ly­lau­lu­na vir­ren 563, Il­ta on tul­lut Luo­ja­ni. Luin ar­kun ää­rel­lä per­heem­me vii­mei­sen ter­veh­dyk­sen Ai­nol­le: Au­rin­ko ei enää ole si­nun päi­vie­si va­lo­na ei­kä kuu kir­kas­ta si­nun tei­tä­si, vaan Her­ra on si­nun ikui­nen va­lo­si ja si­nun Ju­ma­la­si on si­nun kirk­kau­te­si (Jes. 60:19).

Hau­dal­la lap­set kä­vi­vät heit­tä­mäs­sä ruu­sun ar­kun pääl­le. Sen jäl­keen mie­het al­koi­vat luo­da hau­taa um­peen. Koim­me, et­tä vaik­ka Ai­non ajal­li­nen ruu­mis jäi mul­lan al­le, hän sie­lun­sa ei siel­lä ol­lut. Per­ho­sen lail­la hän oli läh­te­nyt ko­te­los­taan pois ja len­tä­nyt ian­kaik­ki­suu­den ke­dol­le mil­joo­nien ke­sä­kuk­kien maa­han. “ – Ja Ju­ma­la pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään kaik­ki kyy­ne­leet.” (Ilm. 7:17)

Ys­tä­vien myö­tä­e­lä­mi­nen su­rus­sa oli lii­kut­ta­vaa. Mei­tä au­tet­tiin mo­nin eri ta­voin, ja ko­ti­sii­o­nin rak­kaus pa­loi kirk­kaal­la lie­kil­lä. Mie­leen jäi myös naa­pu­ri­sii­o­nin vie­raat Puo­lan­gal­ta. He oli­vat poi­mi­neet vaa­roil­ta usei­ta san­ko­ja puo­lu­koi­ta, vaik­ka oli ol­lut sur­kea mar­ja­vuo­si. It­ket­ti.

Erää­nä ar­ki-il­ta­na koh­ta­sin us­kon­vel­jen rau­ta­kau­pan hyl­ly­jen vä­lis­sä. Hä­nen sa­nan­sa py­säyt­ti­vät: ”olen joka il­ta muis­ta­nut tei­tä ru­kouk­ses­sa­ni.” Hän muis­taa mei­tä joka il­ta! Toi­sel­la ker­taa van­hem­pi rou­va tuli vas­taan vä­ki­jou­kos­sa. Hän ris­ti kä­ten­sä ja nos­ti ne ylös mi­nul­le mer­kik­si. Yk­sin­ker­tai­nen vies­ti loh­dut­ti, ai­na ei tar­vit­tu sa­no­ja­kaan.

Elin su­ruk­rii­siä. Mie­le­ni oli ta­vat­to­man herk­kä, ja ais­tin voi­mak­kai­ta tun­tei­ta. Koin se­lit­tä­mät­tö­män tun­teen – kuin mi­nua oli­si ta­lu­tet­tu. Tein mat­kaa­ni Jee­suk­sen seu­ras­sa. Kuu­lin mie­les­sä­ni sa­man ky­sy­myk­sen, jon­ka Ylös­nous­sut teki Pie­ta­ril­le jär­ven ran­nal­la: olen­ko minä si­nul­le ra­kas? Jos jou­dun myrs­kyn kes­kel­le yk­sin, vai­vun epä­toi­voon. Sik­si tah­don seu­ra­ta ja ra­kas­taa Her­raa­ni. Sil­loin­kin, kun hän näyt­tää nuk­ku­van ve­nees­sä.

Ar­ki ei ol­lut help­poa, yk­si­näi­syy­den tun­ne oli usein mu­ser­ta­va. Jou­duin opet­te­le­maan mo­nia asi­oi­ta, joi­ta olin edel­li­sen ker­ran teh­nyt poi­ka­mie­he­nä. Kai­kis­ta vai­kein­ta oli kui­ten­kin toi­mia kas­vat­ta­ja­na, kun ei ol­lut puo­li­soa vie­res­sä aut­ta­mas­sa ja loh­dut­ta­mas­sa. Her­ra, an­na voi­maa ja vii­saut­ta kai­kil­le yk­sin­huol­ta­jil­le!

Syk­sy saa­pui, il­mat vii­le­ni­vät, ja luon­to al­koi val­mis­tau­tua tal­ven tu­loon. Luin Ai­non kir­joit­ta­maa vies­tiä hä­nen toi­veis­taan läh­tön­sä jäl­keen. Hän ha­lu­si, et­tä muis­to­seu­rat jär­jes­tet­täi­siin pian hau­ta­jais­ten jäl­keen laa­jal­le ys­tä­vä­pii­ril­le. Py­häin­päi­vä­nä Pal­ta­mon kirk­ko täyt­tyi ää­ri­ään myö­ten seu­ra­vie­rais­ta. Sinä il­ta­na kir­kos­sa kuu­lui tai­vaal­li­sen su­loi­nen vir­sien ja lau­lu­jen pau­hu. Meis­tä tun­tui vah­vas­ti, et­tä myös Ai­no oli pai­kal­la.

Muis­to­seu­ro­jen ja kah­vi­ti­lai­suu­den jäl­keen vie­raat kä­vi­vät sy­tyt­tä­mäs­sä kynt­ti­löi­tä hau­dal­le. Val­koi­sen ris­tin juu­rel­le muo­dos­tui va­lo­me­ri, kuin tu­li­set päi­vän­kak­ka­rat kirk­ko­maal­la. Il­lan päät­teek­si kynt­ti­löi­den ym­pä­ril­le ko­koon­tui jouk­ko opis­ke­lu­a­jan ys­tä­viä muis­te­le­maan Ai­noa ja Ka­jaa­nis­sa vie­tet­tyä ai­kaa. Tun­tui kuin oli­sim­me äs­ken ta­van­neet, vaik­ka edel­li­ses­tä il­ta­ky­läs­täm­me oli vie­räh­tä­nyt jo 25 vuot­ta.

Jou­lu lä­hes­tyi. Val­ta­va muis­to­jen meri pii­rit­ti ja kah­lit­si mie­let. Voi­mat oli­vat vä­his­sä, jo­ten vie­tim­me juh­lan su­ku­lais­per­hees­sä. En­nen jou­lua ko­to­na pie­ni lap­sem­me lau­loi ker­ta toi­sen­sa jäl­keen Kons­ta Jyl­hän jou­lu­lau­lua. Lau­lun sa­nat sat­tui­vat sy­dä­meen.

Jou­lun jäl­keen ar­ki jat­kui, mut­ta hen­ki­set haa­vat vuo­ti­vat edel­leen. Olim­me kaik­ki avun ja tuen tar­pees­sa. Tun­tui vai­ke­al­ta us­koa, et­tä ai­ka pa­ran­taa haa­vat.

Pian myös eli­mis­tö­ni al­koi vuo­taa ver­ta. Vat­sa­oi­reet pa­he­ni­vat ja ruo­ka­va­li­oi­ta piti muut­taa. Seu­ra­sin ti­lan­net­ta muu­ta­man kuu­kau­den ajan, et­sin se­li­tyk­siä ne­tis­tä ja mie­les­tä. Sit­ten ym­mär­sin, et­tä mi­nul­la on va­ka­va sai­raus. Olin var­ma, et­tä sen täy­tyi ol­la syö­pä.

Am­mat­ti­lai­set va­kuut­ti­vat, et­tä ky­sees­sä on to­den­nä­köi­ses­ti jo­kin muu sai­raus. Kun en an­ta­nut pe­rik­si, pää­sin lo­pul­ta tä­hys­tyk­seen. Seu­ra­sin näy­töl­tä, kun ka­me­ra liik­kui suo­lis­ton läpi. Lo­pus­sa ki­rur­gi osoit­ti pai­kan, jos­sa kas­vain oli. En hät­käh­tä­nyt, sil­lä tie­sin sen jo.

Kai­kis­ta vai­kein­ta oli ker­toa asi­as­ta lap­sil­le. Vain vuo­si ai­kai­sem­min olim­me ko­koon­tu­neet ker­to­maan äi­din syö­väs­tä. Yri­tin va­kuut­taa, et­tä ti­lan­tee­ni oli pal­jon pa­rem­pi kuin äi­dil­lä, mut­ta lap­set epäi­li­vät: en­tä jos asi­at ha­lu­taan taas ker­toa par­hain päin? Olem­me­ko me jää­mäs­sä or­voik­si?

Ke­vääl­lä kä­vin läpi sä­de­hoi­to­jak­son. Sen jäl­keen mi­nul­le teh­tiin avo­leik­kaus, jos­sa kas­vain pois­tet­tiin. Pa­to­lo­gin tu­los­ten pe­rus­teel­la jou­duin vie­lä ke­mo­te­ra­pi­aan. Μa­ka­sin sai­raa­la­vuo­tees­sa avut­to­ma­na, tois­ten va­ras­sa. Pää­tin, et­ten puhu huo­ne­ka­ve­reil­le­ni it­ses­tä­ni mi­tään. Olin sii­hen lii­an hau­ras ja lie­kö Ju­ma­lan­kin hyl­kää­mä. Mut­ta vaik­ka vai­ke­nin, vie­rus­ka­ve­ri­ni al­koi ky­sel­lä us­kos­ta­ni. Mis­tä hän sen huo­ma­si?

Koin rank­ko­ja fyy­si­siä ki­pu­ja, ja liik­ku­mi­nen oli tus­kal­lis­ta. Vaik­ka olin ai­van poh­jal­la, yk­si asia oli kirk­kaa­na mie­les­sä: minä sel­vi­än täs­tä. Se an­toi mi­nul­le le­vol­li­sen mie­len.

Kesä kään­tyi jäl­leen koh­ti syk­syä. Hoi­to­jen vä­lis­sä nii­tin ke­don ja nos­tin hei­nät kär­väil­le kui­vu­maan. Se oli jo kah­des­kym­me­nes ker­ta. Syk­sy oli kuu­las ja rus­ka oli eri­tyi­sen kau­nis. Muu­ta­ma ys­tä­vä piti jat­ku­vas­ti yh­teyt­tä, ja heis­tä olen ikui­ses­ti Ju­ma­lal­le kii­tol­li­nen.

He­rä­sin kuu­laa­seen syy­saa­muun ja näin au­rin­gon nou­se­van su­mun kes­kel­tä. Uu­si aa­mu toi sa­no­man toi­vos­ta. Ai­van kuin oli­si kuul­lut vies­tin: täs­tä läh­tien minä an­nan si­nul­le uu­den saat­ta­jan en­ke­lik­si mat­kal­le­si. Tuo saat­ta­ja tuli lä­hel­tä; hän oli Ai­non nuo­rin sis­ko. Ee­vas­ta tuli per­heel­lem­me uu­si tur­val­li­nen ai­kui­nen. Mi­nul­le hän oli uu­den elä­mä­ni aa­mun­koit­to, tu­le­vai­suu­den ja toi­von tuo­ja.

Keto puh­ke­si kuk­ki­maan tu­han­sin si­ni­kel­loin.

MikaMutanen
Olen Oulussa syntynyt, Rovaniemellä kasvanut, Kajaanissa opiskellut ja Paltamoon kodin rakentanut opettaja ja yhdeksän lapsen isä. Asun vaimoni ja kahden nuorimman lapsen kanssa Mieslahden Kaskelassa, jossa on poltettu kylän viimeinen kaski 1900-luvun alussa. Täällä on kaikki mitä tarvitsen: perhe, kukkaniityt, perinneaidat, lampola, halkorante, kuusikkovaarat ja Oulujärven siintävät selät. Palautetta blogeista: mika.mutanen(a)gmail.com
11.10.2024

Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Kol. 1:23

Viikon kysymys