Mika Mu­ta­nen

Pa­lo­kan­kaan kal­li­oi­sel­la mä­el­lä Ka­jaa­nis­sa sei­soi vii­den­kym­me­nen vuo­den ajan maa­merk­ki, joka näyt­ti ole­van yh­tä kor­kea kuin pit­kä­kin. Ke­sä­kuun 1969 alus­sa käyt­töön otet­tu ra­ken­nus oli Kai­nuun yl­peys, hy­vin suun­ni­tel­tu ja mo­der­ni kes­kus­sai­raa­la. Vuo­si­kym­me­net ku­lui­vat, ja lo­pul­ta ra­ken­nuk­sen ai­ka tuli täy­teen. Syk­syl­lä 2021, kun vii­mei­nen po­ti­las oli saa­tet­tu uu­teen sai­raa­laan ja hoi­ta­ja sul­ke­nut oven, pur­ka­jat saa­pui­vat ra­ken­nuk­seen po­rat ja ko­ne­va­sa­rat kä­des­sään. Het­ken näyt­ti sil­tä, kuin mi­tään ei oli­si ta­pah­tu­nut, sil­lä he te­ki­vät töi­tä ra­ken­nuk­sen si­säl­lä.

Erää­nä päi­vä­nä tor­nin vie­reen ajoi mah­dot­to­man pit­käl­lä puo­mil­la va­rus­tet­tu kai­vin­ko­ne, joka al­koi ylim­mäs­tä ker­rok­ses­ta kä­sin pur­kaa kat­toa, sei­niä ja lat­ti­oi­ta. Sen rau­tai­nen kou­ra repi, murs­ka­si ja pa­loit­te­li ra­ken­tei­ta niin, et­tä van­ha sai­raa­la­tor­ni oli lo­pul­ta kuin ty­kis­tö­kes­ki­tyk­sen ko­ke­nut rau­ni­o­ka­sa. Seu­raa­va­na ke­sä­nä ra­ken­nuk­sen pai­kal­la oli enää as­falt­ti­nen park­ki­paik­ka ja vas­ta kyl­vet­ty nur­mi­kent­tä. Ra­ken­nuk­sen his­to­ria oli päät­ty­nyt, ei­kä mi­tään jää­nyt jäl­jel­le.

Pu­ret­tuun po­ti­las­tor­niin liit­tyi pal­jon muis­to­ja. Yh­dek­sän ker­taa olin men­nyt en­sin yk­sin, sit­ten li­sään­ty­vän lap­si­jou­kon kans­sa äi­din ja vas­ta­syn­ty­neen luo. Ne oli­vat on­nen ja rie­mun het­kiä. Uu­den elä­män ilo oli pian peit­tä­nyt vau­van odo­tuk­seen ja syn­ny­tyk­seen kuu­lu­neen vä­sy­myk­sen ja ki­vun.

Erää­nä maa­lis­kui­se­na päi­vä­nä kuu­si vuot­ta sit­ten kä­ve­lin kui­ten­kin ra­ken­nus­ta koh­ti sy­dän pamp­pail­len. Olin tu­los­sa sin­ne työ­ter­veys­pa­la­ve­ris­ta, jos­sa oli so­vit­tu, et­tä pa­laan töi­hin kah­den kuu­kau­den sai­raus­lo­man jäl­keen. Pa­la­ve­rin lo­puk­si ker­roin vai­mo­ni ter­vey­den­ti­laan liit­ty­vän huo­len. So­vim­me, et­tä lää­kä­ri jat­kaa lo­maa­ni, jos uu­ti­set ovat huo­no­ja. Työ­uu­pu­muk­ses­ta toi­pu­neen pa­luu töi­hin ei oli­si ol­lut sil­loin mah­dol­lis­ta.

Päi­vä jäi mie­lee­ni myös sik­si, et­tä se oli syn­ty­mä­päi­vä­ni. Olin etu­kä­teen sa­no­nut vai­mol­le­ni, et­tä en toi­vo lah­jo­ja en­kä juh­laa, kos­ka meil­lä oli ol­lut suu­ri huo­li hä­nen ter­vey­des­tään. Sil­ti sain aa­mul­la kor­tin ja lah­jan, SRK:n kir­jan, jon­ka si­sä­kan­nes­sa oli lii­kut­ta­va vies­ti: ”Rak­kau­del­la 5.3.2018, Ai­no”.

Lä­hes­tyin nyt sai­raa­lan­mä­keä ru­kouk­sia mie­les­sä­ni huu­ta­en. Heti kun olin is­tuu­tu­nut odo­tus­huo­nee­seen, hoi­ta­ja toi vai­mo­a­ni pyö­rä­tuo­lis­sa työn­tä­en. Ai­non pää oli pai­nuk­sis­sa ja sil­mät kyy­ne­lis­sä. Ym­mär­sin vä­lit­tö­mäs­ti, et­tä tai­vaan en­ke­lit oli­vat tuo­neet vies­tin, jota olim­me aa­vis­tel­leet jo 24 vuot­ta. Se oli ku­nin­gas His­ki­aan vies­ti: ”Näin sa­noo Her­ra: Toi­mi­ta ta­lo­si; sil­lä sinä kuo­let et­kä enää pa­ra­ne” (Jes. 38:1).

Ai­no ei ol­lut mi­kään en­tei­den­nä­ki­jä, mut­ta hä­nel­lä oli aa­vis­tus koh­ta­los­taan. Sii­tä hän oli pu­hu­nut avi­o­lii­ton alus­ta läh­tien – hän jou­tuu läh­te­mään kes­ken pois. Ei hän sitä epäil­lyt, se oli kuin val­miik­si kir­joi­tet­tu­na hä­nen sie­luun­sa. Her­kis­sä elä­män­ti­lan­teis­sa Ai­nol­la oli ta­pa­na kir­joit­taa ru­no­ja ja aja­tel­mia. Huh­ti­kuus­sa 2004, kuu­den­nen lap­sen syn­ty­män jäl­keen, hän kir­joit­ti mi­nul­le kir­jeen:

”Mika, jos jos­kus luet tätä kir­jaa ja jos mi­nua ei enää ole rin­nal­la­si – vain Tai­vaan ik­ku­nan ta­ka­na tei­tä ra­kas­ta­mas­sa – vai­mo- ja äi­tien­ke­li­nä – ajat­te­le, et­tä kir­joi­tuk­set ovat het­kel­li­siä pur­kauk­sia. – – Mika, kun mi­nus­ta ai­ka jät­tää, lue lap­sil­le­ni ja rak­kail­le­ni ne ru­not ja aja­tuk­set, joi­ta olen heil­le ni­mel­lä tai syn­ty­mä­päi­vä­mää­räl­lä omis­ta­nut. Ker­ro heil­le, et­tä äi­din­rak­kau­des­ta ei ole kuin mur­to-osa niis­sä sa­nois­sa, joi­ta olen on­nis­tu­nut kir­joit­ta­maan. Jo­kai­nen lap­si on ol­lut äi­dil­le yh­tä ra­kas. Äi­din­rak­kaus on ää­re­tön.”

Syö­pä! Le­vin­nyt syö­pä! Se oli jär­kyt­tä­vin mah­dol­li­nen uu­ti­nen. Tu­lim­me toi­si­am­me lä­hel­le ja jut­te­lim­me koko il­lan. Mi­ten mei­dän käy? Mi­ten mei­dän per­heem­me sel­vi­ää? Tu­le­vai­suus oli ras­kai­den pil­vien pei­tos­sa. Ym­mär­sim­me, et­tä Ai­no läh­tee pois. Ru­koi­lim­me, et­tä saat­to­mat­kam­me oli­si mah­dol­li­sim­man pit­kä. Pyy­sim­me myös ih­met­tä, kos­ka sel­lai­si­a­kin Ju­ma­la oli jos­kus an­ta­nut. Kun il­ta­myö­häl­lä läh­din aja­maan koh­ti ko­tia, lai­toin kuu­lu­maan ra­di­os­ta Sii­o­nin lau­lun: ”Kan­nam­me, rak­ka­ha­ni, ain toi­nen tois­tam­me luo ar­mois­tui­mem­me ja suo­jaan Her­raam­me. Näin mat­kal­la ja tiel­lä us­kos­sa ru­koil­len yh­des­sä ol­la saam­me edes­sä Jee­suk­sen.” (SL 1976 209:2.) Täs­tä lau­lus­ta tuli yh­tei­nen saat­to­lau­lum­me.

Ko­to­na lap­set ja nuo­ret val­voi­vat. Mi­ten äi­ti jak­saa? Yri­tin rau­hoi­tel­la, sil­lä ha­lu­sim­me ker­toa uu­ti­set vas­ta, kun äi­ti pa­laa ko­tiin. Kun hän tuli, ko­koon­nuim­me yh­teen ja ker­roim­me ti­lan­teen. Lap­sil­le asi­an va­ka­vuus sel­vi­si ajan myö­tä, mut­ta nuo­ri­sol­le tie­to oli jär­ky­tys. Su­ku­lai­set ja lä­hei­set tu­li­vat tu­ek­si ja aut­toi­vat pal­jon.

Ke­vään ai­ka­na sy­tos­taat­ti­hoi­dot al­koi­vat te­ho­ta ja voin­ti pa­ra­ni. Ai­van kuin tai­vaal­li­nen työn­joh­ta­ja oli­si mää­rän­nyt ma­jan­pur­ka­jat kes­keyt­tä­mään työn­sä. Huh­ti­kuus­sa Ai­no jak­soi teh­dä kä­ve­ly­lenk­ke­jä ky­lä­tien pää­hän as­ti. Ke­vät oli avi­o­liit­tom­me pa­ras­ta ai­kaa, se oli yh­tei­nen ko­ke­muk­sem­me. Muis­te­lim­me men­nei­tä, pu­huim­me ja nau­roim­me. Va­li­tim­me heik­kouk­si­am­me avi­o­puo­li­soi­na ja hoi­dim­me vä­le­jäm­me evan­ke­liu­mil­la. Olo oli puh­das ja läm­min.

Myös ke­vät oli au­rin­koi­nen ja kau­nis. Lumi, jota oli vie­lä huh­ti­kuus­sa pal­jon, hä­vi­si tou­ko­kuun al­kuun men­nes­sä ko­ko­naan. Il­mat läm­pe­ni­vät, rou­ta suli ja maa he­rä­si kas­vuun. Koi­vik­koon puh­ke­si­vat hii­ren­kor­vat, rai­dat kuk­ki­vat ja ku­nin­ga­tar­ki­ma­lai­set len­si­vät. Äi­tien­päi­vän ai­koi­hin – se oli Ai­non vii­mei­nen äi­tien­päi­vä – Mies­lah­den rin­teet peit­tyi­vät tu­han­siin val­ko­vuok­koi­hin.

Ke­sä­kuun alus­sa oli van­him­man poi­kam­me Pau­lin yli­op­pi­las­juh­lat. Luon­to oli kau­neim­mil­laan, ja pi­han ome­na­puut­kin pu­keu­tui­vat val­koi­siin kuk­ka­mek­koi­hin. Juh­lien ai­ka­na käy­tiin kes­kus­te­lu­ja elä­mäs­tä ja kuo­le­mas­ta ys­tä­vien kans­sa. Useim­mat kuu­li­vat Ai­non sai­rau­des­ta en­sim­mäi­sen ker­ran. He ih­met­te­li­vät: ”Et­hän sinä voi ol­la va­ka­vas­ti sai­ras, olet niin vir­ke­än ja va­loi­san oloi­nen!” Ai­no oli­kin pu­he­li­as ja lois­ti au­rin­gon va­loa koko päi­vän ajan. Ihan kuin Ju­ma­la oli­si an­ta­nut hä­nel­le ti­lai­suu­den hy­väs­tel­lä ys­tä­vän­sä.

Elä­män suvi päät­tyi, sil­lä jo seu­raa­va­na päi­vä­nä al­koi­vat ruu­miis­sa pu­hal­taa kyl­mät tuu­let. Keuh­ko­ve­ri­tulp­pa. Ma­jan­pur­ka­jat pa­la­si­vat töi­hin san­koin jou­koin, ei­vät­kä ne enää vä­lit­tä­neet lää­kä­rei­den myr­kyis­tä. Ruu­mis­ta pu­ret­tiin ker­ros ker­rok­sel­ta en­sin si­säl­tä, sit­ten ul­koa.

Raa­ma­tun ku­nin­gas His­kia ru­koi­li Her­raa kat­ke­ras­ti it­kien ja kuo­le­maan­sa sur­ren. Ta­pah­tui ih­me, hän sai vii­si­tois­ta vuot­ta jat­ko­ai­kaa. Ju­ma­la an­toi sii­tä mer­kin: Ahak­sen Säi­jä­rin var­jo siir­tyi kym­me­nen juon­ta taak­se­päin. (Jes. 38.) Ai­non au­rin­ko­kel­los­sa var­jo ei py­säh­ty­nyt, vaan kul­ki vää­jää­mät­tä koh­ti mää­rän­pää­tä. Li­sä­ai­kaa meil­lä­kin ru­koil­tiin, mut­ta Ju­ma­la näki toi­sin.

Ke­sä­kuus­sa jär­jes­tet­tiin asi­oi­ta: laa­dit­tiin tes­ta­ment­ti ja suun­ni­tel­tiin per­heen muut ajal­li­set toi­met. Toi­mi­ta ta­lo­si, sinä et pa­ra­ne... Koit­ti luon­nol­li­sen ke­sän va­loi­sin ai­ka, ju­han­nus. Meil­lä val­vot­tiin, mut­ta ke­sän va­loi­sis­ta öis­tä ei jak­set­tu iloi­ta. Ki­vut yl­tyi­vät, uni pa­ke­ni. Ai­no ma­ka­si peh­me­äs­sä le­po­tuo­lis­sa, jon­ka ys­tä­vät oli­vat tuo­neet. Hie­roin ki­pu­ja vä­hem­mäk­si, vä­lil­lä toin kos­tu­tet­tu­ja pyyh­kei­tä ja tar­joi­lin lääk­kei­tä.

Ke­säyö oli läm­min ja au­te­rei­nen. Avoi­mes­ta ik­ku­nas­ta pu­hal­si lep­peä tuu­len­vi­re, joka lii­kut­ti sil­kin­ke­vei­tä ver­ho­ja edes­ta­kai­sin. Jos­sain vaa­ran rin­teil­lä mus­ta­ras­tas soit­ti hai­ke­as­ti hui­lul­laan. Yh­täk­kiä ki­vuis­ta kär­si­vä pa­rah­ti: ”Mik­si kaik­ki ei voi ol­la ku­ten en­nen!” Epä­toi­vo pis­ti ti­ka­ril­la rei­än omaan­kin sy­dä­mee­ni. Mik­si Ju­ma­la ot­ti ter­vey­den pois yh­dek­sän lap­sen äi­dil­tä? Mik­si äi­ti läh­tee, kun per­hees­sä äi­tiä eni­ten tar­vit­tai­siin? Mie­li oli täyn­nä ky­sy­myk­siä, mut­ta ei yh­tään vas­taus­ta. Oli hil­jais­ta, mut­ta si­sin huu­si tus­kaa: Mik­si Ju­ma­la, mik­si!

Ju­ma­la vas­ta­si, tuli ihan vie­reen. Kak­si voi­ma­kas­ta trum­pet­tia al­koi soi­da ke­säy­ös­sä. Nii­den ää­net kii­ri­vät vaa­ran rin­tei­tä pit­kin ja tu­li­vat avoi­mes­ta ik­ku­nas­ta huo­nee­seen. Kur­kia! Niis­tä His­ki­a­kin pu­hui epä­toi­von het­kel­lä. Kur­jet toi­vat Ju­ma­lan vies­tin kär­si­mys­ten kes­kel­le.

Ta­pah­tui sel­lais­ta, jota jär­ki ei enää kä­sit­tä­nyt: Huo­ne täyt­tyy tai­vaal­li­sel­la va­lol­la ja rau­hal­la. Suru vaih­tuu ilok­si, epä­toi­vo toi­vok­si. Ruu­miin ki­vut haih­tu­vat, olo on au­tu­aal­li­nen. Purs­kah­dam­me on­nel­li­seen it­kuun. Kii­tos hyvä Ju­ma­la! Olet ol­lut meil­le hyvä ja pi­tä­nyt mei­tä kuin kuk­kaa käm­me­nel­lä. Olem­me Ju­ma­lan lel­li­pen­tu­ja. Tai­vas tu­lee lä­hel­le, ko­ti­ran­ta nä­kyy jo sel­väs­ti. Hyvä on Her­ra! Hyvä on Her­ra!

Äi­ti, olet­han mei­dän kans­sam­me vie­lä jou­lu­na? Ei äi­ti ol­lut, hä­nen jou­lun­sa al­koi jo kes­kel­lä su­vea.

Teks­tiä muo­kat­tu 4.4.2024