Mika Mutanen
Oulujärven Ärjänselällä, keskellä laajaa ulappaa, on mitätön saari nimeltään Uupunut. Nimen alkuperä juontuu siitä, että se on aikojen saatossa toiminut veneilijöiden levähdyspaikkana. Kartan perusteella voi hyvin kuvitella, miksi väsyneet tervansoutajat antoivat luodolle tuon nimen. Nälkäistä linnunpoikaa muistuttava Uupunut oli traagisen tapahtuman keskipisteenä myös 25 vuotta sitten, kun Oulujärven järvipelastajat saivat viime hetkessä turvaan hukkumaisillaan olleet neljä nuorta. Pelastuminen oli hiuskarvan varassa, sillä vene oli jo puolillaan vettä ja nuoret kylmissään ja näännyksissä.
Likimain kuusi vuotta sitten katselin Oulujärven avaraa jääkenttää korkeammalta, vaaran rinteeltä. Oli kirpeä pakkaspäivä, ja kengät narisivat lumisella tiellä. Mieslahden rinnekuusikot ja lepikot notkuivat kuurataakan alla. Ne odottivat suojasäätä, sillä tykkylumi oli taivuttanut vaarojen puustoa sähkölinjojen päälle ympäri Kainuuta. Sähköt katkesivat useiden päivien ajaksi, ja monen asunnon lämpö oli tulisijojen varassa. Otsalamput ja kynttilät toivat valoa tammikuun pimeyteen. Vieläkin vaikeampaa oli niillä, jotka yrittivät epätoivon hiipiessä hoitaa eläimiään ja lypsää lehmiänsä sähköttömissä navetoissaan. Jossain vaarojen rinnemetsissä läpeensä märät ja rättiväsyneet sähkömiehet korjasivat linjoja niin uutterasti kuin taisivat. Ristijärven pohjoisosassa, Peuravaaran kylässä linjat piti jopa rakentaa kokonaan uudelleen lumituhojen vuoksi. Oli kiire, sillä tammikuun hyytävät pakkaset olivat alkamassa.
Syksy oli ollut minulle raskas. Uusi työpaikka, työkaverit ja oppilaat olivat tuoneet elämääni paljon hyvää, mutta uupumus ja epävarmuus olivat hiipien vallanneet mieleni päivien lyhetessä ja talven lähestyessä. Se tuntui epätavalliselta, sillä aiemmin olin ollut parhaimmassa vireessä keskitalvella. Luokkatyöskentely ja ihmisten alituinen kohtaaminen alkoivat tuntua yhä raskaammalta. Viidentoista vuoden ajan olin ollut samassa kyläkoulussa, mutta astman paheneminen ja äänen menettäminen olivat pakottaneet vaihtamaan työpaikkaa. Oman paikan löytäminen ei ollut helppoa, sillä tämä oli jo kolmas työpaikka kahden vuoden sisällä. Myös perheessämme oli asioita, jotka olivat vuosien saatossa vieneet voimia. Vauvaperheen huolet olivat muuttuneet vaikeammiksi lasten varttuessa nuoruuteen. Nämä huolet eivät poistuneet nukuttamalla, syöttämällä tai sylissä pitämällä, vaan murheet siirtyivät sydämiin ja mieliin.
Puolen tunnin työmatkan aikana saatoin muistaa rukouksissani perhettäni ja itseäni. Syksyn aikana rukoukset pitenivät ja tulivat toistuviksi. Syysloman jälkeen huomasin, että rukoushetkeni jatkuivat kaupunkiin ja lopulta aina koulun portille asti. Rukouksien sävy muuttui niin, että niistä tuli rukoustaisteluja. Onneksi en silloin tiennyt, että seuraavan vuoden aikana ne tulisivat muuttumaan haaksirikkoisen hätähuudoksi: Herra auta, me hukumme! Ennen joulua oli pakko hakea apua. Jäin uupumuksen takia sairaslomalle ennen joululomaa. Toivoin, että kolmen viikon loma olisi helpottanut tilannetta, mutta niin ei käynyt.
Tammikuun alussa jaksoin käydä työpaikalla kolme päivää. Mieleni ja aivoni ajelehtivat sumeassa usvassa. Menetin vähitellen toimintakykyni täysin. Vaimoni lohdutti ja tuki, ja sain tukea myös koulun rehtorilta, oppilailta ja kodeilta. Keskiviikkona huomasin, että en kyennyt enää selkeään ajatteluun tai toimintaan. Opettajan työ kävi mahdottomaksi. Kirjoitin koteihin Wilma-viestin ja ilmoitin opettajainkokouksessa jääväni sairaslomalle. Näin monen hämmentyneet katseet, sillä tilanteeni taisi olla useimmille täydellinen yllätys. Iltapäivällä tapasin vaimoni kaupungilla sovitussa paikassa ja ilmoitin, mitä oli tapahtunut. Hän katsoi minua järkyttyneenä ja sanoi: – Olisit keskustellut ensin minun kanssani! Kerroin tilanteesta, ja hän ymmärsi, jälleen kerran. Rakas vaimoni oli ollut saattajani arjessa ja taivasmatkalla jo 24 vuotta.
Tammikuisella kylätiellä askeleeni olivat kuitenkin ihmeellisen kevyet, niin kevyet, että tunsin niistä huonoa omaatuntoa. Voinko minä olla oikeasti työuupunut? Kohtapuolin saavuin pihatielleni, nousin sen jyrkkää rinnettä ylös ja näin edessäni lumiset aidat ja piipusta nousevan savuvanan. Sisällä tunsin leivinuunin lämmön ja vastaleivotun leivän tuoksun. Pian myös kohtasin sydämellisen puolisoni iloisen hymyn. Hetken päästä kotiin rientäisivät myös nuorimmat lapsemme ja muutaman tunnin kuluttua yläkoululaiset ja lukiolaiset. Kotona koin virkistyväni ja toipuvani.
Herran teitä ei aina ymmärrä, mutta jälkeenpäin minulle selvisi tämän tarkoitus: Jumala valmisti minua ja puolisoani viimeiselle yhteiselle matkallemme, joka oli lyhyempi kuin uskoimmekaan. Ennen kun kedon päivänkakkarat olivat varistaneet terälehtensä, häntä ei enää ollut. Elokuussa multaan laskettiin tyhjä kotelokoppa, hänen ajallisen ruumiinsa kuoret. Hieman aiemmin, keskellä kauneinta kesää, perhonen oli levittänyt siipensä ja lentänyt ikuisen suven maahan. Kerron lyhyestä saattomatkastamme lisää seuraavassa blogissani.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys