“Mitäs hengenjättiläinen? Onko hengessä voimaa?” Näin mahtipontisen kysymyksen sain kuulla eräältä päihtyneeltä, nyt jo edesmenneeltä mieheltä astuessani ulos linja-autosta kotikyläni pysäkillä. Olimme molemmat palaamassa kaupungista, hän asioiltaan ja minä koulusta. Hän oli leppoisa ja mukava mies, mitään kaunaa tuosta kysymyksestä ei toki jäänyt.
Olin löytänyt elävän uskon lukion toisella luokalla. Suvussani ei ollut uskovaisia. Kaikki oli minulle suurta ihmettä. Tunteet olivat palavia. Luin pirtin keinutuolissa Laestadiuksen postillaa ja suviseurojen saarnakokoelmaa, muistaakseni jonkun kohdan ääneenkin.
Vanhempani antoivat luvan järjestää meille seurat. Tekstasin ruskeille pahvinpalasille seurailmoituksia ja kävin naulaamassa niitä kylän postilaatikoiden sisäpuolen takaseiniin. Siihen aikaan oli käytössä keltaiset, suuret puiset postilaatikot, jotka suu ammollaan odottivat rahastajan kädestä vauhdissa lentävää postinippua, jos auton ei tarvinnut paikalle muuten pysähtyä.
Niihin seuroihin tuli kaksi emäntää ja toisen emännän tytär.
Paras ystäväni sai parannuksen armon joitakin aikoja minun jälkeeni. Olimme innoissamme. Kävimme puhuttelemassa opettajainhuoneen ovella uskonnon lehtoriamme yhdessä ja erikseen. Ystäväni oli terhakkaana tentannut: “Olettekos lukenut Isoa katekismusta?” “No olen”, opettaja oli huvittuneena hymähtänyt, eikä ihme, hänhän oli vihkimistä vaille pappi.
Nyt saa kysyä, kun korpivaellusta on Jumalan avulla kuljettu kohta viisikymmentä vuotta, mihin ovat hävinneet alkuaikojen palavat tunteet. Seurakutsunkin saa hyvin, hyvin harvoin esitetyksi. Jos on tulossa vieraita, Päivämiehen tyrkkää mieluummin lehtipinon pohjalle. Kun on lähdössä esimerkiksi Suviseuroihin, helposti kuittaa tuon kallisarvoisen ”pyhän matkan” sanomalla: “Lähden reissuun.”
Jos jaksaisi olla avoimempi ja iloisesti vapaa uskossaan, ehkä lähimmäinenkin kiinnostuisi helpommin asiasta. Piilottelusta voi tulla sellainen kuva, ettei tälle alueelle ole suositeltavaa astua. Itse ahdistuu, ja keskustelukumppanikin ahdistuu. Onneksi uskon tunnustaminen ei ole aina yhtä vaikeaa, mutta liian usein kuitenkin.
Mies siis kysyi: “Onko hengessä voimaa?” Jos hän tarkoitti kysymyksellään minun omaa olemustani ja sen ominaisuuksia, vastaus on “ei ole”. Mutta jos hän viittasi sanoillaan Jumalan Pyhän Hengen voimaan, vastaus on ehdottomasti “kyllä”. Mehän uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan: Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen – kaikkiin yhtä elävinä ja todellisina.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys