Tuula Stång
Tuula Stång
Menin laskemaan mäkeä siskoni ja kahden naapurinpojan kanssa. Mäki oli pelottavan jyrkkä, alhaalla ryteikkö ja puro, vasemmalla maantie ja takana korkealla koivikossa kummituslato, semmoisella nimellä sitä kutsuttiin.
– Laske vaan! nuorempi pojista huusi eikä kertonut, että ladulle oli tehty hyppyri.
Lensin ilmassa kuin väkkärä, syöksyin päistikkaa alamäkeen, suksi räsähti poikki. Pientä lohtua toi se, että vanhempi veljeksistä alkoi nuhdella nuorempaa vaaraan johdattamisesta.
Liekö johtunut tuosta suksen katkeamisesta, että raahasin koulutaksissa liikuntatunnille aikuisten sukset: joko äidin tervatut loivakärkiset sidesukset tai setävainajan punaiset varpaallissukset, joiden kärjissä ei ollut kaarevuutta senkään vertaa. Yhtä kaikki, raskaat ja pitkät lotiskot molemmat olivat.
Pahaksi onneksi opettaja vei meidät sillä tunnilla tiheää männyntaimikkoa kasvavaan kumpareikkoon. Oli täysi työ selviytyä kymmenvuotiaan voimilla kiikkeristä käännöksistä takaa työntyvän – ei välttämättä aina niin kärsivällisen – oppilasjoukon edessä.
Luistelutunnit kaupunkikoulussa olivat pahoja. Meillä maalaispoloisilla ei ollut kotikylällä luistelumahdollisuuksia eikä luistimia. Koululta pystyi lainaamaan pikku kolikolla miesten vanhoja, varrettomia hokkarinronttosia, joilla sai lähteä jäälle toikkaroimaan ohi kiitävien ja pyörähtelevien jääprinsessojen väisteltäväksi.
Noiden muistojen valossa kouluille nykyisin unohtuvat erinomaisten urheiluvälineiden röykkiöt tuntuvat peräti kummallisilta – niitä kun eivät sen enempää lapset kuin vanhemmatkaan tunnista omikseen.
Vaativin laji lapsuudessani oli talvinen hevosurheilu. Muistan tilanteen, kun eräs emäntä oli meillä kyläilemässä. Tarjouduin viemään hänet hevosella kotiin. Emäntä epäröi ja esteli. En antanut periksi, valjastin hevosen murrosikäisen ehdottomuudella.
Hevonen oli entinen ravihevonen, menevää sorttia. Niin lähdettiin. Emäntä keikkalehti reessä pehmikeheinien päällä ja yritti jutella jotain kauhunsekaisin ilmein. En muista, sainko hevosen pysähtymään hänen kotinsa kartanolla vai ajoinko vain vauhdilla loivan ympyrän emännän hypätessä kyydistä ikäänkuin keskipakoisvoiman sinkoamana.
Kotimatkalla, tultuani maantien liittymään, joka oli erittäin pahassa paikassa mutkaisessa mäenrinteessä, oli hiuskarvan varassa, etten ajanut tukkirekan alle. Kotipihaan päästyämme saimme huokaista helpotuksesta, sekä hevonen että minä, varsinkin hevonen, sillä huomasin valjaita riisuessani, että länget olivat väärinpäin.
Myöhemmällä iällä, varusteiden parannuttua, olen pitänyt kaikkein eniten yksinäisestä umpihankihiihdosta. On saanut mennä minne on halunnut, katsella eläinten jälkiä, autiotalojen pihapiirejä, niittyjä, suomaita, puronvarsia, kallionseinämiä.
Äskettäin ilmestyneessä kirjassa Taivaan lintuja ja kedon kukkia yksi kirjoittajista sanoo: ”Luoja muovaa olemustamme ikääntymisen, sairauksien ja tapaturmien kautta.” Näin tunnen omalla kohdallakin tapahtuneen. Jos hiihtäessään pyllähtää syvän suo-ojan pohjalle, ei pääse enää ylös.
Ehkä tulee vielä sekin aika, jos elonpäiviä annetaan, että talviurheiluksi riittää, kun torkkuu auringonpaisteessa jossain lämpimällä seinustalla toppavaatteissa ja pipo silmillä. Siitä sitten köpittelee tyytyväisenä iltapäiväkahville joko yksin tai avustettuna.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys