Mika: Meluisessa työhallissa tunnen tärinää taskussani ja kaivan puhelimeni. Ei nimeä, kukahan siellä? Vastaan ja kuulen jotenkin näin: Mikko ???...terve! Epäröin, mutta vastaan kuitenkin Jumalan terve! Nimi on tutun kuuloinen, puheääni rauhallinen, matalan turvallinen, isällinen ja luotettavan oloinen. Jutellaan niitä näitä.
Minulla olisi vähän asiaa, joka koskee reilun kahden vuoden päästä järjestettäviä Suviseuroja Torniossa. Siirryn kuuntelemaan asiaa toimiston puolelle, ja kuulen sanat: Olemme ajatelleet sinulle tehtävää, joka koskee puhtaanapidon päävastuuta.
Istun tuolille ja kuuntelen pitkältä tuntuvaa hiljaisuutta. Kehoni läpi virtaa kylmä, tunnen voimattomuutta, kainaloni kastuvat. Päässäni pyörivät monenlaiset ajatukset kieltäytyä välittömästi tehtävästä. Saan kysyttyä: Mitähän se tehtävä mahtaa sisältää? Muistan keskustelusta ainoastaan: noin 800 työvuoroa Suviseurojen aikana, purkamisen opettelua seuraavissa Suviseuroissa, vastuuhenkilöiden hankkimista.
Järki pyytää kieltäytymään: Mitä hyödyt? Siinä on kova työ, sinulla on iso perhe, on niitä joutilaampiakin, puoliso joutuu ottamaan vieläkin kovemman vastuun kotona, ethän tunne organisaatiosta ketään, enimmilläänkin olet johtanut vain kymmenen henkilön työporukoita. Niin Toisaalta: Kenelle tätä työtä tehdään? Sinulle on luotettu tällainen tehtävä, haluatko tehdä työtä Jumalan valtakunnan hyväksi?
Tällaiset mietteet virtaavat tajuntani lävitse muutamassa hetkessä. Yritän saada aikalisää ajatuksilleni kyselemällä epäolennaisia asioita tulevasta tehtävästä. Kuulen lohduttavia sanoja puhelimesta: Emmä met tiä itekkää mihin olema päämme pistänhet, kyllä net tässä seleviävät ku alama asioihin perehtymhän.
Vastaan myöntävästi tehtäväpyyntöön. Kadun päätöstäni välittömästi, sanomatta sitä kuitenkaan. Kiitos paljon, työnantajammehan on taivaallinen Isämme, jolta saamme pyytää voimia näihin tehtäviimme, ei tähän ole valmiita meistä kukaan. Tätä työtä ei tarvitse tehdä yksin, meillä on turvallinen joukko ympärillä auttamassa. Palaamme asiaan lähipäivinä, Jumalan rauhaan!
Puhelu päättyy. Siitä tulee yksi virstanpylväs elämäntaipaleelleni. Olen herkällä mielellä, katson valkeita toimistohuoneen seiniä ja mietin tapahtumia. Tosiaankin, jotkut ihmiset ne Suviseurat aina organisoivat, onko tosiaan meidän vuoromme nyt? Lopputyöpäivä meneekin huolten piirittämänä, enkä saa oikein mistään tehtävästä kiinni. Kotona kerron päivän tapahtumista puolisolleni, myös tuleviin Suviseuroihin liittyvän uutisen.
Saara: Viimeisimmät vuodet ovat olleet perheessämme niin tiukkaa ja hektistä aikaa, ettei minulla ole tarkkaa muistikuvaa reaktiostani kuullessani puolisoltani hänen saamastaan kutsusta Suviseurojen vastuuhenkilöksi. Luulen sen olevan samantapainen kuin yleensäkin, eli ”eikö sulla todellakaan ole muuta hommaa tai eikö siihen löydy ketään joutilaampaa”.
Muistan sanoneeni Mikalle, että tehtävänimike on kyllä enemmän kuin sopiva hänelle: jätehuollon vastaava. Kokemusta löytyy kotoa milloin tukkeutuneista putkista, milloin allergisen vauvan kakan analysoinnista. Nauratti, miten tähän tehtävään olikin juuri minun puolisoani niin kauan ”koulutettu ja valmisteltu”.
Mika: Menee muutamia viikkoja. Tuleva vastuu pyörii mielessäni välillä voimakkaammin; välillä unohdan sen kokonaan. Toimikuntamme kokoontuu muutaman kerran tutustuaksemme toisiimme ja laatiaksemme raameja Suviseurojen valmistelua varten.
Saara: Meillä oli itkuinen vauva, ja minun maailmani oli kutistunut melko suppeaksi pyörien kaupassakäynnin, pyykkäyksen ja muun kodinhoidosta suoriutumisen ympärillä. Pyhäjoen Suviseuroissa huoletti lähinnä se, miten pärjään lasten kanssa ahtaassa asuntovaunussa purkutyön ajan, kun ei ollut tarkkaa tietoa, milloin pääsemme sieltä lähtemään. Aika mitättömiä huoliahan ne olivat näin jälkikäteen ajateltuna. Tuntui kummalliselta jäädä Suviseuroihin, kun kaikki muut lähtivät ympäriltämme ja meidän auto ja vaunu jäivät yksin pellolle.
Mika: Suviseuroihin Pyhäjoelle menemmekin nyt vähän erilaiset ”silmälasit” päässä. Maanantaina ehdimme vaihtaa vastuuhenkilöiden kanssa muutaman ajatuksen, kunnes työt kutsuvat heitä toisaalle.
Suviseurat päättyvät ja purkutyöt alkavat sellaisella tohinalla, että en saa oikein mistään tolkkua. Koneita ja työmiehiä hyörii siellä täällä. Jokaisella näyttää olevan selvillä, mitä pitää tehdä. Puolisonikin vilahtaa lastemme kanssa purkualueella, jokaisella kasvot ”aurinkona” uuden kokemuksen myötä. Pian suviseurakaupunki on poissa. Tiistaina ajelemme kotiin ja vaihdamme muutamia ajatuksia tulevista Suviseuroista.
Syksyn aikana kokoonnumme kenttätoimikunnan kanssa muutaman kerran ja valmistaudumme tulevaan, kerta kerran jälkeen tarkemmin. Työ on mukavaa ja sopivan haastavaa. Mielessä on kuitenkin huoli kodin jaksamisesta, odotetaanhan meille vauvaa kesäkuun alkuun. Saan jakaa näitäkin huolia toimikunnassa olevien henkilöiden kanssa.
Purkuryhmät ja suunnitteluissa mietityt tulevat vastuuhenkilöt koulutetaan kevään aikana Vaasan Suviseurojen purkamistyötä varten ja tuleviin Tornion vastuisiin perehtyen. Työtä riittää leipätyössä, kotona ja lisääntyvässä määrin Suviseurojen järjestelyssä. Luottamus varjelukseen on vahva kaikissa käänteissä.
Kesäkuun alussa saamme kokea sen, minkä olemme kokeneet jo 12 kertaa aiemmin. Olemme onnellisia saadessamme pienokaisen kotiin, ja kaikki näyttää olevan mallillaan. Suviseuroihin lähden koululaisten kanssa, äiti jää pienten lasten kanssa kotiin. Soittelemme ja kuulostelemme, miten hurisee – kaikki kuulostaa olevan hyvin.
Palattuani kotiin Vaasan purkutöistä huomaan, että väsy painaa kotona. Luulen sen olevan tilapäistä ja yritän olla tukena niin paljon kuin vain osaan. Syksy saapuu, ja uupumus syvenee. Mikään ei ole enää itsestäänselvyys, uskoammekin koetellaan. Huomaan, että elämämme on näihin asti mennyt sellaisessa uomassa, että siihen on jotenkin urautunut ja olettanut, että selviämme tilanteesta kuin tilanteesta. Seurasaarnojen sanoma osuu sydämeen. Vaikka nyt tunnen uskoni erityisen heikoksi, halu on kulkea juuri tämän joukon mukana ja mieluimmin keskellä, matkaystävien tukemana.
Saara: Viime kesän Suviseurat Vaasassa olivat minun osalta todella kova koetus. Minä, joka olen aina kaikki Suviseurat käynyt lapsesta asti, jäin kotiin neljän nuorimman kanssa. Kaksi toipilasta: minä kolme viikkoa sitten tapahtuneesta synnytyksestä ja tyttömme katkennutta peukaloa potien.
Jäin pelosta jäykkänä istumaan olohuoneeseen, kun muu porukka lähti matkaan. Mikä yhtälö: Suviseurat yli viidensadan kilometrin päässä, minä ja lapset kotona ilman autoa, koko turvaverkko eli kaikki uskovaiset myös Suviseuroissa. Omat voimat vähissä, ja suhteellisen touhukkaat lapset. Huokauksetkin on luvattu kuulla – ja ne kuultiin. Viikko meni hyvin. Arkipäivisin oli kodinhoitaja, viikonloppuna naapurin mummo toi kaupasta maitoa.
Kuuntelin suviseurasaarnat radiosta ja yritin eläytyä tunnelmaan. Itku oli herkässä, mutta puheista ja lauluista sain voimaa. Lapset vaistosivat äidin mielialan ja olivat kuin enkeleitä. Koirien ja kanien ruokkimisen jälkeen avautui karkkikioski, ruoan jälkeen jäätelökioski. Suviseurakaipuuta hellitti tieto olosuhteista; en olisi pärjännyt vesisateessa ja ravassa huonostikaan poikalasten ja heidän kyltymättömän kiinnostuksensa rämpimiseen kanssa. Täällä ei nyt niin hellekään ollut, mutta eivät kastuneet jalatkaan.
Toisaalta viikko oli minulle lomaa suuresta työmäärästä. Piti käydä useaan kertaan kurkkaamassa pyykkikoriin, eikö se ollenkaan pursua yli. Ihmetyksen aihe oli myös keittää pottumuusia vain neljästä perunasta – ja sitä jäi vielä koirillekin.
Mika: Nyt vuoden vaihduttua ja kevään saapuessa suviseuratyö käy tiiviinä. Sopimuksia sorvataan ja kokouksia sekä koulutuksia käydään, toimikuntien välistä vuoropuhelua soitellaan ja postitellaan useaan suuntaan. Kotonakin tilanne näyttää helpottavan. Olemmehan saaneet tukea selviytymisessä kunnalta, työnantajalta sekä ystäviltä, monenlaisilla lahjoilla tarjottuna. Elämä tuntuu taas maistuvan.
Koen suviseuratyön olevan tarpeellinen juuri meidän perheelle. Seuroihin ja Suviseuroihinkin osallistuminen on tuntunut jotenkin itsestään selvältä: että sinne mennään hinnalla millä hyvänsä ja olosuhteista piittaamatta. Mieli on nyt se, että Suviseurat pidetään ja sinne osallistutaan, jos Jumala suo.
Tulee väkisinkin mieleen virsi 363: Kun mainen kulta puhdistuu liekissä polttavassa, niin uskommekin kirkastuu vaivojen valkeassa Koen näiden vaikeuksien jälkeen, että Jumalan valtakunta on minulle entistäkin rakkaampi! Jumala varjelkoon meitä kaikkia pysymään hänen ominaan. Jumala ei meitä koskaan hylkää, vaan synti houkuttelee meitä eroon Jumalasta.
Saara: Oma roolini suviseuratyössä on ollut vähäinen. Parit kokouskahvit olen kotona järjestänyt. Minä en ole ehtinyt olla kannustavana ja henkisenä tukena miehelleni. Päinvastoin, olen juuri nyt enemmän kuin koskaan tarvinnut itse apua ja tukea ulkopuolelta vaativan vauvan ja uupumuksen takia. En ole jaksanut kysellä työn edistymisestä, enkä uskalla oikein miettiä tulevia Suviseurojakaan.
Koti on kuitenkin nyt lähellä ja nuorimmainen vähän isompi. Perheestämme kaikki kynnelle kykenevät ovat varmasti töissä Suviseuroissa. Työtahti tiivistyy, mitä lähemmäs Suviseuroja päästään. Toisen äidin kanssa oli puhetta diakoniatyön tarpeesta kotona silloin, kun puoliso tekee suviseuratyötä kokousten, koulutusten ja talkoiden muodossa. Olisiko paikkakunnalla vaikka nuoria, jotka tulisivat auttamaan kotitöissä ja näin omalta osaltaan kantaisivat kortensa kekoon? Tosiasia on, että vastuuhenkilön työ vie paljon aikaa. Se vaatii pakostakin koko perheen venymistä joskus jopa oman sietokyvyn yli.
Rukoilen nöyrästi Taivaan Isän suurinta siunausta ja varjelusta Suviseuroille. Pyydän armollisuutta, rakkautta, kärsivällisyyttä ja rukouksen mieltä seurakansalta. Toivon kuivaa keliä ja auringonpaistetta Luojalta. Anon virvoittavaa armonkastetta kuivantuntoisille sydämille. Jaksamista, viisautta ja luottamusta kaikille suviseuratyöhön osallistuville.
– Suviseuratyö on vaatinut koko perheeltä paljon, mutta se on myös antanut paljon, Tornion Suviseurojen puhtaanapidon vastuuhenkilö Mika Hanhisuanto kokee. Kuva on otettu Vaasan Suviseuroissa, joissa Mika johti purkutyön aikaista jätteiden keräilyä, lajittelua ja poiskuljettamista.
– Suviseuratyö on vaatinut koko perheeltä paljon, mutta se on myös antanut paljon,
Tornion Suviseurojen puhtaanapidon vastuuhenkilö Mika Hanhisuanto kokee.
Kuva on otettu Vaasan Suviseuroissa, joissa Mika johti purkutyön aikaista jätteiden
keräilyä, lajittelua ja poiskuljettamista.
Tornion Suviseurojen puhtaanapidon vastuuhenkilö Mika ja Saara Hanhisuanto
Kuva: Suviseuratiedotus
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys