Ensin lapset laskevat kuukausia. Sitten viikkoja. Lopulta päiviä ja öitä. Montako yötä on Suviseuroihin? Lapset eivät näe sitä työtä ja vaivaa, jonka vanhemmat tekevät joka vuosi tuon odotetun matkan onnistumisen eteen. He näkevät ilon ja riemun. Voivat maistaa jäätelön ja pizzapalan maun, haistaa kentälle levitetyn hakkeen tuoksun. Pyörillä kulkevaan lomakotiin pakataan kaikki tarpeellinen ja tarpeetonkin. Kun lopulta sen vetopää loksahtaa kiinni auton peräkoukkuun ja kaikki istuvat autossa, voi aikuinenkin haistaa sen tutun hakkeen tuoksun nenässään. Voi kuinka mukavaa on lähteä Suviseuroihin!
Maanantaina Suviseurat loppuvat. Viime vuonna Vaasassa emme lähteneet tuolloin, vaikka muut lähtivät. Oli meidän vuoromme purkaa seurakaupunki. Mies lähti työkaluineen purkutöihin, esikoinen hyppäsi mönkkärikärryn kyytiin. Me keräsimme pienten kanssa roskia alueelta. Satoi vettä, välillä kaatamalla. Kuitenkin kaikilla oli hyvä mieli ja talkooruokalan tunnelma ainutlaatuinen. Luulenpa, että tänä kesänä muistamme viedä jokaisen roskan roskiin saakka.
Roskat kuuluu laittaa roskasäkkiin, ei heitellä maahan, on Lennin neuvo!
Joulusta lähtien lapset ovat laskeneet kuukausia. Nyt lasketaan jo viikkoja. Suviseurat on lapsille vähän kuin joulu. Yhtä hartaasti odotettu, tai enemmänkin. Tänä vuonna Suviseurat ovat kuitenkin vähän erilaiset. Hakkeen tuoksu ja seura-alue tulevat tutuiksi jo viikkoja ennen Suviseuroja – on meidän vuoro järjestää Suviseurat. Me menemme lomalle lähelle – tai oikeastaan menemme töihin. Ja kuitenkin se tuntuu lomalta. Tänä vuonna aikuiset laskevat kalenterista viikkoja – kauanko meillä vielä on aikaa saada kaikki valmiiksi? Työtä on paljon, ja on jo toukokuu. Olenko muistanut kaiken, mikä vastuulleni kuuluu?
Minua pyydettiin opastetoimikunnan jäseneksi puolitoista vuotta sitten. Kaikille meille riittää työtä, ajattelin. Olkoon tämä minun tehtäväni, pohdin. Suostuin. Sen jälkeen tekemistä on riittänyt. Suviseurojen mittasuhteet ovat huikeat – tarvitsemme muun muassa satojatuhansia lappusia, parikymmentätuhatta seuraohjelmaa, tuhansia karttoja ja opastekylttejä. Onneksi työmäärä on avautunut askel kerrallaan ja saan tehdä työtä hyvien tyyppien kanssa. Tämä projekti on yhteinen. Se tekee, joka jaksaa ja ehtii. Tämän olen saanut huomata, kun vastoinkäymisten ja isäni yllättävän poismenon vuoksi olen ollut välillä voimaton hoitamaan tehtäviäni. Asiat ovat silti edenneet aikataulussa. Armollista!
Pitää organisoida, kun lapsiperheessä molemmat vanhemmat osallistuvat järjestelytyöhön. Kun seura-alueen kevät on kyllin pitkällä, mies työkaluineen lähtee rakennustyöhön. Minun osani on suurimmaksi osaksi siistiä sisätyötä ja vauvan päiväuniaika arvokasta työaikaa. Tietokone päivystää keittiön saarekkeessa, ohimennen luen sähköpostin, lähetän toisen. Suviseuratyö on ainutlaatuista. Olen oppinut paljon uutta. Myös lapset ovat oppineet.
Kalenteri kertoo: on jo toukokuu. Kiireinen toukokuu. Toivon, että tekemättömien töiden lista lyhenee samaa vauhtia kuin käytettävissä oleva aika. Toivon, että muistamme ja jaksamme tehdä kaiken tarvittavan. Toivon, että työmme saa siunauksen, ja näemme runsaslukuisen, onnellisen juhlakansan. Ja että aamuin illoin auringon valo kulkisi lävitse ylvään juhlaportin, jonka sijainti ja olemus on auringon kulkua ajatellen suunniteltu. Montako yötä on Suviseuroihin? Sitten menemme lomalle. Tai oikeastaan me menemme töihin. Ja kuitenkin se tuntuu lomalta. Ihan kohta. Enää kuutisenkymmentä yötä.
Tervetuloa Tornioon!
Jenni Hautakoski
Opastetoimikunnan sihteeri ja painatusvastaava
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys