Ma­ka­sin kä­per­ty­nee­nä vuo­tees­sa­ni ja tui­jo­tin pi­meyt­tä. Ki­vun yl­ty­es­sä hil­jai­nen suru hii­pi ke­hoon, mie­leen, kaik­ki­al­le.

Ru­koi­lin ää­net­tö­mäs­ti, et­tä jos mah­dol­lis­ta, tuo­ta koh­dus­sa kas­va­vaa pien­tä ei meil­tä otet­tai­si pois. Sa­mal­la toi­nen pyyn­tö täyt­ti hä­täi­le­vän si­sim­pä­ni. Et­tä jos Tai­vaan Isä ha­lu­aa mei­dän pik­kui­sen mu­re­nan ot­taa luok­seen, kun­pa osai­sim­me sii­hen tyy­tyä. Kun­pa sii­nä ti­lan­tees­sa sai­sim­me voi­maa pääs­tää ir­ti haa­veis­ta ja luot­taa Tai­vaan Isän vii­sau­teen.

Pian joku al­koi ko­lis­tel­la oven ta­ka­na. Tuo­lia raa­hat­tiin hi­taas­ti ja har­ki­tus­ti ma­kuu­huo­neen oven eteen, sit­ten kah­va pai­nui alas. Pik­ku­hil­jaa ovi ra­ot­tui ja va­loa tul­vi si­sään. Puo­li­tois­ta­vuo­ti­aan kat­se tä­hyi­li sän­gyl­le. Kun ojen­sin pie­nel­le tu­li­jal­le kät­tä­ni, lap­si las­keu­tui liuk­kaas­ti tuo­lil­ta, kii­pe­si sän­gyl­le ja suo­raan kai­na­loo­ni. Hen­git­te­li sii­nä ja työn­si kas­von­sa ai­van kiin­ni omii­ni.

Ki­vun ja huo­len kes­kel­lä tun­sin sy­vää loh­tua ja kii­tol­li­suut­ta. Pie­nen puo­li­tois­ta­vuo­ti­aan ru­tis­tuk­ses­sa muis­tin, mi­ten pal­jon hy­vää Tai­vaan Isä on meil­le an­ta­nut. Ta­val­li­ses­sa ar­jes­sa on hel­lyy­de­no­soi­tuk­sia, tär­kei­tä poh­din­to­ja, mo­nen­lais­ta iloa. Kat­sei­ta, jot­ka si­säl­tä­vät usein sa­no­ja­kin enem­män.

Tuos­sa hä­myi­ses­sä huo­nees­sa pik­kui­nen käsi kos­ket­te­li ne­nää­ni, kor­vaa­ni, pos­ke­a­ni. ”Ne-nä, koo-va, äi-ti.” Ja minä ajat­te­lin, et­tä vaik­ka mitä ta­pah­tui­si, Tai­vaan Isäl­lä on va­raa ja ha­lua aut­taa eteen­päin.

Pa­rin päi­vän ku­lut­tua kä­vim­me mie­he­ni kans­sa ult­ras­sa to­te­a­mas­sa, et­tä pie­ni ma­su­vau­va oli jät­tä­nyt mei­dät. Tie­to­ko­neel­le kir­jat­tiin kes­ken­me­no. Hil­jai­si­na kä­ve­lim­me ulos, as­tuim­me käsi kä­des­sä kirk­kaa­seen syys­päi­vään. Au­rin­ko pais­toi kau­niim­min kuin ai­koi­hin. Voi­mak­kaa­na tuli tun­ne sii­tä, et­tä pie­nel­lä on kaik­ki hy­vin ja mei­dän su­rum­me hel­pot­tui­si kyl­lä.

Py­häin­päi­vän il­ta­na sy­ty­tin kynt­ti­län. Kat­se­lin sen hil­jais­ta kau­neut­ta. Yh­des­sä pu­he­lim­me ih­mees­tä, joka niin ly­hy­en het­ken toi meil­le iloa. Pu­huim­me sii­tä, et­tä vaik­ka pie­nen ih­mi­sen ruu­mis oli ol­lut vie­lä va­ja­vai­nen ja eh­kä vas­ta muu­ta­man sen­tin mit­tai­nen, hä­nen sie­lun­sa oli Ju­ma­lan edes­sä val­mis, va­paak­si lu­nas­tet­tu.

Mie­les­sä­ni yhä hy­väs­te­len si­nua, pik­kui­nen. En ha­lua miet­tiä, mil­lai­nen oli­sit ol­lut tai ketä oli­sit eni­ten muis­tut­ta­nut. Ha­lu­an aja­tel­la, et­tä si­nul­la eh­ti ol­la ai­van täy­del­li­nen elä­mä, Tai­vaan Isän mit­taa­ma.

Raa­mat­tuun on pu­hut­te­le­vas­ti kir­joi­tet­tu: ”Sinä olet luo­nut mi­nut si­sin­tä­ni myö­ten, äi­ti­ni koh­dus­sa olet mi­nut pu­no­nut. Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä.” Ha­lu­an us­koa, et­tä Tai­vaan Isän kä­sis­sä on mei­dän jo­kai­sen elä­mä, kaik­kein pie­nim­män­kin. Sik­si ajat­te­len, et­tä elä­mä ei nyt­kään jää­nyt kes­ken.