Puo­li­tois­ta­vuo­ti­as las­kee olo­huo­nees­sa iso­vel­jen­sä var­pai­ta. ”Yk-ki, kak-ki, kom-me, nej-jä...” tyt­tö las­kee ja ta­put­taa rie­muis­saan kä­si­ään: ”Tii­ti! Kaik­ki tal­let­ta!”

Pien­ten tou­hu­ja seu­ra­tes­sa väis­tyy oma hai­keus ja uu­pu­mus. Yli kuu­kau­den kes­tä­neen kes­ken­me­no­vuo­don jäl­jil­tä olo on vie­lä vä­sy­nyt, ei­kä ko­tiin las­keu­tu­nut ma­ha­tau­ti hel­po­ta ti­lan­net­ta. Sil­ti jos­tain valo pil­kah­te­lee. Jou­lun lem­peä valo.

Jou­lu on jo lä­hel­lä. Nau­has­sa roik­ku­va jou­lu­suk­ka­ri­vi on mo­nien päi­vien ajan kät­ke­nyt si­sään­sä ton­tun sa­lai­suuk­sia. Joka aa­mu lap­set ovat siel­tä löy­tä­neet pie­nen yl­lä­tyk­sen.

Läm­möl­lä ajat­te­len noi­ta suk­kia, las­ten mum­mun ku­to­mia. Mon­ta rak­kau­den sil­muk­kaa nii­hin on ku­dot­tu, mon­ta läm­min­tä aja­tus­ta on nii­hin pii­lo­tet­tu. Nyt ne toi­mit­ta­vat jou­lu­ka­len­te­rin vir­kaa, kun­nes taas jou­lun jäl­keen pää­ty­vät läm­mit­tä­mään var­pai­ta.

Toi­sen­lai­nen­kin jou­lu­ka­len­te­ri meil­lä on. Mie­he­ni pik­ku­sis­ko on lä­het­tä­nyt joka päi­vä meil­le ku­van Tont­tu­lan jou­lus­ta. Olem­me saa­neet las­ten kans­sa ih­me­tel­lä pik­ku­rui­sen ton­tun su­lois­ta pi­ha­lyh­tyä, tont­tu­jen ar­ki­sia jou­lu­val­mis­te­lui­ta, kuu­sen­ha­ku­reis­sua ja sitä, mi­ten ton­tut­kin yh­ty­vät jou­lun iloon. Mo­net ker­rat olen aja­tuk­sis­sa­ni kiit­tä­nyt tuo­ta iha­naa ih­mis­tä, jos­kus suo­raan­kin. Pie­nil­lä vies­teil­lään hän va­lai­see las­ten ja mei­dän ai­kuis­ten­kin aa­mu­ja. Olen aja­tel­lut, et­tä juu­ri sel­lais­ta on jou­lu­mie­li. Va­lon tuo­mis­ta tois­ten ih­mis­ten elä­mään.

Hil­jal­leen on jou­lu al­ka­nut hii­piä ko­tiim­me, sai­ras­te­luis­ta ja vä­sy­myk­ses­tä huo­li­mat­ta. Olo­huo­neen nur­kas­sa, ma­ta­lan kaa­pin pääl­lä, on sei­mi­a­se­tel­ma. Pik­kui­nen lam­mas on työn­ty­nyt ai­van lä­hel­le Jee­sus­vau­van kas­vo­ja. Va­sik­ka on kii­ven­nyt tal­lin ka­tol­le ja kur­kis­te­lee siel­tä. Ase­tel­ma muun­tuu koko ajan. Pie­net leik­ki­jät vaih­te­le­vat eläin­ten paik­ko­ja, tuo­vat sei­men ih­met­tä kat­so­maan vä­lil­lä mui­ta­kin eläi­miä. Saa­vat ne sii­nä ol­la, lei­jo­na ja su­si­kin, kun­han ei­vät syö lam­pai­ta.

Kun jou­lu­kuun al­ku­puo­lel­la hain jou­lu­laa­ti­kon vin­til­tä, eka­luok­ka­lai­nen muis­ti laa­ti­kos­sa ole­vat en­ke­lin sii­vet. ”Saan­ko mää ol­la taas en­ke­li?” Ja vuo­ron pe­rään nuo pie­nim­mät pu­keu­tui­vat en­ke­lik­si, ha­lu­si­vat ki­mal­lus­ta hiuk­siin ja il­moit­ti­vat yhä uu­del­leen iloa, joka on.

On ih­meel­lis­tä, et­tä jou­lun sa­no­ma ta­voit­taa tä­nä­kin jou­lu­na si­nut ja mi­nut. Se saa tuo­da loh­tua, rii­sua huo­lis­ta ja vä­sy­myk­ses­tä. Yhä uu­del­leen se muis­tut­taa ilos­ta, joka meil­le on an­net­tu.

Olo­huo­nees­sa mel­kein ne­li­vuo­ti­as kää­rii nuk­kea ka­pa­loon. ”Täs­tä tu­lee Jee­sus-vau­va!” Hil­jai­se­na seu­raan, mi­ten poi­ka lem­pein kä­sin hel­lii pien­tä vau­vaan­sa ja pu­he­lee pik­ku­sis­kol­leen. ”Kato Joo­sef, mi­ten tuol­la on en­ke­lei­tä! Koko tai­vas täyn­nä!”

Ja sil­tä se tun­tuu äk­kiä mi­nus­ta­kin. Et­tä koti on jou­lu­en­ke­lei­tä täyn­nä. Nii­tä ih­mei­tä, jot­ka muis­tut­ta­vat jou­lun to­del­li­ses­ta ilos­ta.

Sitä toi­von, et­tä si­nun­kin ko­dis­sa­si sai­si ol­la jou­lu­en­ke­lei­tä. Et­tä mil­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa jou­lua tänä vuon­na vie­tät­kin, sai­sit ko­kea loh­tua, iloa ja rak­kaut­ta. Tun­net­ta sii­tä, et­tä si­nua hel­lin kä­sin au­te­taan sei­men luok­se. Vaik­ka et jak­sai­si yh­tään as­kel­ta as­tua, si­nua kan­ne­taan.

Jou­lun lem­pe­ää va­loa si­nul­le­kin toi­von.