On­ko si­nus­ta jos­kus tun­tu­nut sil­tä, et­tä sa­no­ja ei löy­dy? Et­tä ne, jot­ka tul­vi­vat pääs­sä, ovat riit­tä­mät­tö­mät, hau­raat tai ai­van vää­rän­lai­set? Ha­lu­ai­sit sa­noa jo­tain, mikä kan­taa, mut­ta sa­mal­la tun­net, et­tä et pys­ty. Et­tä si­nul­la ei ole tai­toa.

Tuon tun­teen olen usein ko­ke­nut, kun olen yrit­tä­nyt tu­kea jo­tain ys­tä­vää hä­nen elä­män­ti­lan­tees­saan. Tai jos olen ko­et­ta­nut va­ro­vai­ses­ti muis­tut­taa sii­tä, mikä elä­mäs­sä on tär­kein­tä. Jos olen näh­nyt lä­hei­sen ih­mi­sen kul­ke­van lii­an va­ro­mat­to­mas­ti ja pe­län­nyt, et­tä us­kon mer­ki­tys unoh­tuu. Sel­lai­si­na het­ki­nä oma avut­to­muus on pe­lot­ta­nut, ja usein sa­nat ovat jää­neet sa­no­mat­ta.

Sil­loin­kin sa­nat jos­kus har­hai­le­vat, kun yri­tän pu­hua omis­ta ki­pu­pis­teis­tä. Var­sin­kin sil­loin, kun kai­paan sitä, et­tä toi­nen siu­nai­si. Ei ole ai­na help­poa ker­toa, mi­ten heik­ko on. Ei ole help­poa ol­la sil­lä ta­val­la vah­va.

Ke­sän al­ku­puo­lel­la olin use­am­pa­na päi­vä­nä aja­tel­lut uu­den blo­gi­teks­tin kir­joit­ta­mis­ta. Olin miet­ti­nyt, mi­ten si­sin tun­tui­kin niin tyh­jäl­tä. Sel­lai­sel­ta, et­tä mi­tään sa­not­ta­vaa ei ol­lut. Olin tus­kail­lut sitä, mitä iloa voi­si kir­joi­tuk­ses­ta­ni ol­la ke­nel­le­kään, jos se ei läh­ti­si sy­dä­mes­tä.

Mie­les­sä­ni oli niin pal­jon muu­ta. Huol­ta leik­kauk­ses­ta toi­pu­vas­ta rak­kaas­ta, val­vo­tuis­ta öis­tä, ha­jon­nees­ta au­tos­ta. Piti hank­kia rip­pi­lei­ri­läi­sel­le vaa­tet­ta, val­mis­tel­la rip­pi­juh­lia. Ja kun yri­tin löy­tää so­pi­vaa mie­len­ti­laa lu­ke­mal­la mui­den kir­joi­tuk­sia, omat heik­kou­det hu­mah­ti­vat vyö­ry­nä pääl­le. Tois­ten teks­tit tun­tui­vat niin kos­ket­ta­vil­ta tai sel­lai­sil­ta, jot­ka sai­vat nau­ra­maan. Tun­tui tur­hal­ta jat­kaa. Huo­mai­si­ko ku­kaan, jos jät­täi­sin kir­joit­ta­mat­ta?

Sel­lai­seen het­keen inah­ti pu­he­lin. Tuli ys­tä­väl­tä vies­ti, pyyn­tö, joka löi ve­det sil­miin. "Kir­juu­tas taas joku loh­dut­ta­va blogi", sii­nä luki.

Is­tuin hil­jaa pai­kal­la­ni ja rä­pyt­te­lin su­meut­ta sil­mis­tä­ni. Tun­tui, et­tä tuo vies­ti ei tul­lut vain ys­tä­väl­tä, se tuli jos­tain pal­jon lä­hem­pää. Tun­tui, et­tä Tai­vaan Isä oli oi­ke­as­ti näh­nyt oman, ar­ki­sen tus­kai­lu­ni. Näh­nyt, mi­ten tar­vit­sin sitä, et­tä joku ojen­tai­si kä­den. Ker­toi­si, et­tä sa­noil­la on mer­ki­tys­tä. Ja et­tä so­pi­vat sa­nat kyl­lä an­ne­taan, ajal­laan.

Jut­te­lin ys­tä­vä­ni kans­sa vies­teis­sä sii­tä, mi­ten koko elä­mä on isom­mis­sa kä­sis­sä. Ne pie­net ja suu­rem­mat­kin mur­heet. Toi­si­am­me kan­noim­me lä­hem­mäk­si Tai­vaan Isää, loh­du­tim­me ja roh­kai­sim­me. Ja mi­ten hy­väl­tä tun­tui, kun ys­tä­vä­ni muis­tut­ti sii­tä, et­tä nii­tä mu­ru­sia ti­pah­te­lee kyl­lä tar­peen mu­kaan. Et­tä blo­gi­teks­ti­ä­kään kir­joit­ta­es­sa ei tie­dä, mil­loin Ju­ma­la an­taa kas­vun tai ke­nen sy­dä­mel­le mi­kä­kin mu­ru­nen on tar­koi­tet­tu. Et­tä näi­tä teks­te­jä ei pa­rem­muus­jär­jes­tyk­seen lai­te­ta. Pie­nes­tä­kin til­kas­ta voi riit­tää ja­noi­sel­le voi­mia.

Sen vies­tei­lyn ai­ka­na – ja mo­nes­ti sen jäl­keen­kin – soi pääs­sä­ni vii­mei­sin Sii­o­nin lau­luis­ta. Se, mis­sä sa­no­taan, et­tä ”en jätä tei­tä yk­sin mil­loin­kaan”. Oli help­poa luot­taa sii­hen, et­tä kaik­ki mur­heet saa jät­tää isom­piin kä­siin. Kun ih­mi­sen sa­nat lop­pu­vat, al­kaa Tai­vaan Isä pu­hua.