JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kaikkein tärkein muisto

12.5.2019 6.41

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190512064100

Eräs unik­ko­kan­ti­nen vih­ko he­rät­tää mi­nus­sa pal­jon tun­tei­ta. Eri­tyis­tä tuol­le vi­hol­le on se, et­tä olen jo­kai­sen si­vun ylä­o­saan it­se kir­joit­ta­nut jon­kin ky­sy­myk­sen tai pyyn­nön. Mil­lai­nen oli lap­suu­te­si lem­pi­paik­ka? Ker­ro joi­ta­kin lau­lui­hin liit­ty­viä muis­to­ja. Ja si­vu­jen ala­o­sat on täyt­tä­nyt ta­sai­sel­la ja kau­niil­la kä­si­a­lal­la yk­si ja sama hen­ki­lö.

Unik­ko­vi­hon kan­teen olen lii­man­nut ku­van omas­ta äi­dis­tä­ni. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten hän vas­tai­li ky­sy­myk­sii­ni, kir­joit­ti aja­tuk­si­aan tal­teen ja an­toi muis­to­jen tul­van jää­dä elä­mään.

Tuo­ta vih­koa olen vii­me kuu­kau­si­na pal­jon aja­tel­lut. Ete­ne­vä muis­ti­sai­raus on hil­jal­leen muut­ta­nut äi­tiä ja rii­su­nut muis­tois­ta. Kun tar­tun tuo­hon vih­koon ja näen tu­tun kä­si­a­lan, on kuin kää­riy­tyi­sin läm­pi­mään peit­toon.

Olen taas lap­si, joka nu­kah­taa seu­ra­pen­kis­sä äi­din sy­liin. Lap­si, joka tyyn­tyy äi­din le­vol­lis­ten kä­sien si­li­tyk­seen. Olen nuo­ri, joka ki­pui­lee omien tun­tei­den kans­sa ja jota äi­ti kuun­te­lee ja roh­kai­see. Olen ai­kui­nen, joka hen­käi­see kii­tol­li­suu­des­ta, kun huo­nos­ti nu­ku­tun yön jäl­keen nä­kee ovel­la äi­din.

Olen taas ty­tär, joka saa kuul­la tu­tut muis­tot, elää mu­ka­na vuo­si­kym­men­ten ta­kai­set het­ket. Olen ty­tär, joka yhä uu­del­leen – rak­kai­den sa­no­jen kaut­ta – saa lä­hel­leen äi­din, tu­tun ja tär­ke­än.

Vi­hon si­vuil­la äi­ti pu­huu sii­tä, mi­ten rak­kai­ta me lap­set olem­me ol­leet ja mil­lais­ta oli ai­ka­naan odot­taa mei­tä. Hän pu­huu omis­ta van­hem­mis­taan, sii­tä, mi­ten vai­ke­aa oli elä­mä sota-ai­ka­na. Ja mi­ten sil­loin­kin Ju­ma­la kan­toi.

Lu­kies­sa­ni noi­ta lau­sei­ta kuu­len äi­ti­ni pu­hu­van. Hän on äk­kiä ai­van lä­hel­lä ja pu­huu sii­tä, mikä on tär­ke­ää. Kuu­len hä­nen ää­nes­sään muis­to­jen nos­tat­ta­man hy­myn. Ei­kä tuos­sa het­kes­sä ole muis­ti­sai­raut­ta, ei ki­pua, ei lä­hes­ty­vää kuo­le­maa.

Toi­si­naan kat­se­len van­ho­ja va­lo­ku­via ja mie­tin, mi­ten tär­ke­ää on muis­taa. Mi­ten on­nel­lis­ta on muis­taa se tiet­ty het­ki, jol­loin oma ra­kas tart­tui vä­hän aras­tel­len ja ky­sy­vä­nä kä­teen. Mi­ten iha­naa on muis­taa vau­van en­sim­mäi­nen kat­se, mo­net mer­ki­tyk­sel­li­set sa­nat, ja ne het­ket, jol­loin sa­no­ja ei ole tar­vit­tu.

Ja sit­ten­kin – mi­ten tur­val­lis­ta on näh­dä, et­tä yli muis­ti­sai­rau­den­kin voi säi­lyä se kaik­kein tär­kein.

Jos­kus, kun olen äi­ti­ni sän­gyn vie­rel­lä is­tu­nut, olen miet­ti­nyt, min­ne sinä äi­ti ka­to­sit. On ol­lut vain se­ka­via sa­no­ja, tor­kah­duk­sia, tun­net­ta, et­tä äi­ti on he­reil­lä ol­les­saan­kin jos­sain pois­sa. Mut­ta kun olen al­ka­nut pu­hel­la hy­väs­tä Ju­ma­las­ta ja sii­tä, mi­ten saa täl­lä­kin het­kel­lä us­koa, äi­ti on ai­van kuin ha­vah­tu­nut unes­ta. On tart­tu­nut kä­tee­ni, hy­myil­lyt kirk­kain sil­min ja sa­no­nut: ”Sii­nä on se kaik­kein tär­kein tur­va.”

Sitä toi­von ja ru­koi­len omal­le­kin koh­dal­le, et­tä vaik­ka kaik­ki muu mie­les­tä ka­to­ai­si, kun­pa se tär­kein muis­to säi­lyi­si. Säi­lyi­si luot­ta­mus sii­hen, et­tä kaik­ki syn­nit saa us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Sii­nä on ih­mi­sen tär­kein tur­va. Sii­nä on koko elä­mä.

AnneLindfors
Rakastan perhettäni. Nautin nuotiohetkistä ja lasten laulusta. Siitä tunteesta, kun tajuan, että jokaiseen päivään on riittänyt valoa.Taaksepäin katsoessa näen kivun ja ilon vuorovedet. Missä ikinä polkuni on kulkenutkin, tänään olen tässä. Luottavaisin mielin saan astua huomiseen.Jos tahdot antaa blogistani palautetta, lähetä pohdintojasi osoitteeseen anne.lindfors@hotmail.com.
AnneLindfors

Vain yksi on tarpeen

28.12.2021 6.00
AnneLindfors

Rukousten kantamana

28.11.2021 6.00
AnneLindfors

Olet poissa

5.11.2021 6.00
AnneLindfors

Siinä hetkessä täydellinen armo

17.9.2021 7.00
AnneLindfors

Ajattelitko jo silloin luopuvasi?

26.7.2021 7.00
AnneLindfors

Tienhaarassa

6.7.2021 7.05
AnneLindfors

Jos elämä olisi mennyt toisin

7.6.2021 7.05
AnneLindfors

"Jeetut vierettä"

29.4.2021 7.05
AnneLindfors

Kummilahja

22.3.2021 7.05
AnneLindfors

Haluatko oikeasti olla tuollainen?

15.2.2021 7.15
AnneLindfors

Riittävästi iloa

13.1.2021 7.35
AnneLindfors

Jumalan johdattamana

17.12.2020 6.05
AnneLindfors

Ovatko eväät mukana?

11.11.2020 12.05
AnneLindfors

Haikeutta syksyn hämärtyessä

14.10.2020 0.05
AnneLindfors

Uskallanko kertoa?

14.9.2020 7.25
AnneLindfors

Onko Jumala olemassa?

23.8.2020 7.40
AnneLindfors

Saanko auttaa?

6.7.2020 6.15
AnneLindfors

Yhteistä kaipausta

11.6.2020 6.00
AnneLindfors

Monien tunteiden päivä

10.5.2020 6.15
AnneLindfors

Erityisen huolenpidon alla

11.4.2020 6.50
AnneLindfors

Kuvien matkassa

11.3.2020 6.55
AnneLindfors

"Ootteko te siunannu?"

4.2.2020 6.45
AnneLindfors

Jouluenkeleiden saattamana

24.12.2019 6.05
AnneLindfors

Kesken?

8.11.2019 6.15
AnneLindfors

Kantavien sanojen voima

4.10.2019 6.19
AnneLindfors

Tekniikka petti, mutta Jumala ei

3.9.2019 6.06
AnneLindfors

Sumun keskellä

8.8.2019 6.46
AnneLindfors

Kun sanat katosivat

1.7.2019 6.34
AnneLindfors

Valoisia polkuja sinulle, nuori!

1.6.2019 6.18
AnneLindfors

Sisimpään tulvii valo

9.4.2019 6.56
AnneLindfors

Yksin

10.3.2019 6.55
AnneLindfors

Arjen enkeleitä

14.2.2019 6.55
AnneLindfors

Äiti, mää toin sulle iloa!

29.1.2019 6.52
AnneLindfors

Luotanko, uskallanko?

3.1.2019 6.47
23.11.2024

Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä. Ps. 90:14

Viikon kysymys