Ku­vit­te­le ar­ki­nen ruo­kai­lu­ti­lan­ne. Lu­si­koi­den ki­li­nä ja kei­ton tuok­su. Ym­pä­ril­lä pu­heen­so­ri­na, vä­lil­lä hil­jai­suus. Ja sit­ten yh­täk­kiä pik­ku­kä­sien ru­tis­tus ja va­loa tuik­ki­va kat­se: "Tää on niin iha­na. Tää on niin söpö tää äi­ti. Mää tyk­kään nii­iin pal­jon sus­ta."

Jos­kus meis­tä jo­kai­nen tar­vit­see tuol­lai­sia ra­kas­ta­via sa­no­ja. Sa­no­ja, jot­ka tu­le­vat koko sy­dä­men poh­jas­ta, kier­ty­vät ha­lauk­sek­si ja läm­mök­si il­man eh­to­ja. Sa­no­ja, jot­ka saa­vat koko si­sim­män hy­ri­se­mään iloa. Iloa ja sy­vää kii­tol­li­suut­ta.

Sa­noil­la on val­ta­va voi­ma. Niil­lä voi­daan nos­taa, mut­ta myös pai­naa alas. Ne voi­vat haa­voit­taa ja rik­koa, mut­ta voi­vat teh­dä myös eh­jäk­si.

Ajat­te­len, et­tä ih­mi­nen, jon­ka si­sim­mäs­sä on va­loa, lois­taa sitä ym­pä­ril­leen myös pu­heen­sa kaut­ta. Sel­lai­nen ih­mi­nen ha­lu­aa kan­nus­taa ja sa­noa asi­oi­ta, jois­ta tu­lee hyvä mie­li. Eri­tyi­nen voi­ma sa­noil­la on, kun nii­den mu­ka­na vir­taa evan­ke­liu­mi. Sil­loin sa­nat voi­vat teh­dä ih­mei­tä, kor­ja­ta sie­lun haa­vo­ja ja kan­taa eteen­päin.

Kau­an sit­ten otin yh­teen erään ih­mi­sen kans­sa. Olim­me mel­ko pian ti­lan­teen jäl­keen asi­an so­pi­neet, mut­ta sil­ti it­sel­le­ni oli jää­nyt tun­ne, et­tä en ol­lut pys­ty­nyt kä­sit­te­le­mään kaik­kea. Omat ai­em­mat ko­ke­muk­se­ni oli­vat haa­voit­ta­neet si­sin­tä­ni niin sy­väl­tä, et­tä uu­den haa­van pa­ra­ne­mi­nen oli vai­ke­aa. Olin rii­ta­ti­lan­tees­sa tun­te­nut it­se­ni toi­sen sil­mis­sä ar­vot­to­mak­si ja muis­to tuos­ta tun­tees­ta sa­tut­ti pit­kään. Olin ko­ke­nut, et­tä toi­nen osa­puo­li ei ym­mär­tä­nyt, mitä olin yrit­tä­nyt sa­noa.

Ju­ma­la hoi­ti asi­oi­ta omal­la tah­dil­laan. Vuo­sia myö­hem­min koh­ta­sin tuon ih­mi­sen uu­del­leen. Saim­me so­pi­van mah­dol­li­suu­den pa­la­ta men­nee­seen. Tun­tui tur­val­li­sel­ta kes­kus­tel­la. Sain kai­kes­sa rau­has­sa ju­tel­la sii­tä, mi­ten vai­ke­aa oli ol­lut pääs­tää ki­vus­ta ir­ti.

Syn­nin tuo­mat viat oli pyy­hit­ty evan­ke­liu­mil­la jo kau­an sit­ten, mut­ta luot­ta­muk­sen pa­lau­tu­mi­nen oli hi­taam­paa. Tai­vaan Isä kui­ten­kin tie­si ti­lan­teen koko ajan. Näki, et­tä vie­lä tar­vi­taan kes­kus­te­lua, jot­ta vä­lit va­pau­tui­si­vat. Tar­vit­tiin lem­pei­tä sa­no­ja, ym­mär­tä­viä. Sain ko­kea, et­tä kes­kus­te­lun yl­lä kul­ki loh­dul­li­nen ja täy­del­li­nen ar­mo.

Olen ai­na ol­lut herk­kä sa­no­jen ja elei­den suh­teen, jos­kus var­mas­ti tur­han­kin herk­kä. Tur­val­li­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä on kui­ten­kin se­kin loh­tu, et­tä saa ol­la sel­lai­nen kuin on. Ja kun saa ol­la oma it­sen­sä, voi myös hil­jal­leen ra­ken­taa omaa sie­to­ky­ky­ään ja op­pia uut­ta.

Sitä toi­von, et­tä meil­lä kai­kil­la oli­si lä­hel­lä sel­lai­sia ih­mi­siä, joi­den kans­sa us­kal­tai­si ja sai­si ol­la oma it­sen­sä. Et­tä oli­si ai­na joku, joka ei pel­kää kan­nus­taa. Oli­si joku, jon­ka sa­nat ovat hy­vät ja ar­mah­ta­vat.

Olet­ko sinä saa­nut koh­da­ta ih­mi­siä, jot­ka hoi­ta­vat sa­noil­laan tai joil­la on eri­tyi­nen kan­nus­ta­mi­sen tai­to?

Muis­te­len usein läm­möl­lä eräs­tä opet­ta­jaa­ni. Hän sai mi­nut tun­te­maan, et­tä mi­nul­la­kin on omat eri­tyi­set lah­ja­ni. Kun opis­to­vuo­si oli päät­ty­mäs­sä, hän kir­joit­ti vie­ras­kir­jaa­ni pit­kän ja roh­kai­se­van teks­tin, joka päät­tyi sa­noi­hin: ”Toi­vo­tan elä­mäl­le­si Ju­ma­lan siu­naus­ta. Muu­ta et sit­ten enää tar­vit­se­kaan.” Sa­nat läm­mit­ti­vät sil­loin. Läm­mit­tä­vät yhä.

Nyt syk­syl­lä mi­nua pyy­det­tiin miet­ti­mään, ha­lu­ai­sin­ko jat­kaa blo­gis­ti­na. Kään­te­lin asi­aa ja kat­se­lin mo­nel­ta puo­lel­ta, tun­sin vä­sy­mys­tä ja epä­var­muut­ta. Ju­ma­la näyt­ti kui­ten­kin, et­tä nä­mä­kin asi­at ovat isom­mis­sa kä­sis­sä. Pa­rin vii­kon si­säl­lä kan­nus­ta­via sa­no­ja tuli yh­täk­kiä use­am­mal­ta ta­hol­ta. Nuo ih­mi­set ha­lu­si­vat ker­toa, et­tä jo­kin tiet­ty kir­joi­tus oli kos­ket­ta­nut. He ha­lu­si­vat ker­toa, et­tä odot­ti­vat teks­te­jä­ni, ar­ki­sia, ki­vus­ta tai ilos­ta syn­ty­nei­tä. Ja pu­hu­es­saan sii­tä he va­lai­si­vat omil­la sa­noil­laan ja aut­toi­vat eteen­päin.

Olen saa­nut ko­kea, et­tä Tai­vaan Isä voi lä­het­tää tu­ek­si kan­nus­ta­via ja vä­lit­tä­viä ih­mi­siä. Osa heis­tä on vii­väh­tä­nyt vain het­ken, osa on jää­nyt kul­ke­maan vie­rel­le. Ajat­te­len, et­tä sii­nä­kin nä­kyy Ju­ma­lan siu­naus. Sii­nä, et­tä juu­ri oi­ke­al­la het­kel­lä tu­le­vat ne siu­naa­vat ja kan­ta­vat sa­nat. Sa­nat, jot­ka va­lai­se­vat päi­vän. Ja koko si­sim­män.