Olet­ko sinä saa­nut koh­da­ta en­ke­lei­tä?

Aja­tuk­se­ni kul­ke­vat nyt ar­ki­sis­sa en­ke­leis­sä. Rak­kais­sa ys­tä­vis­sä, jot­ka ovat kään­tä­neet kes­kus­te­lun elä­män tär­keim­piin asi­oi­hin ja an­ta­neet pyy­tä­mät­tä­kin an­teek­si. Ajat­te­len, et­tä sel­lai­nen ys­tä­vä ei ole it­ses­tään­sel­vyys, vaan Tai­vaan Isäl­tä saa­tu lah­ja, jos­ta kan­nat­taa kiit­tää ja iloi­ta.

Yh­te­nä aa­mu­na kau­an sit­ten eräs ys­tä­vä­ni lait­toi kän­ny­käl­lä vies­tiä. Hän ker­toi, mi­ten oli ki­puil­lut ti­lan­teen­sa kans­sa ja saa­nut aa­mu­har­taut­ta kuun­nel­les­saan ko­kea, et­tä juu­ri hän­tä muis­tet­tiin. Tuos­ta ilos­ta hän ha­lu­si ker­toa, ja sii­tä luot­ta­muk­ses­ta, joka hä­nes­sä oli he­rän­nyt. Muis­tan yhä, mi­ten se kes­kus­te­lu kos­ket­ti. Ai­van ar­ki­se­na aa­mu­na ja­oim­me evan­ke­liu­mia, saim­me tuo­da va­loa tois­tem­me hä­mä­rään.

Jos­kus sain opis­kel­la ys­tä­vän kans­sa, joka jäl­keen­päin aja­tel­len oli ar­kien­ke­li. Se en­ke­li muis­tut­ti seu­roi­hin läh­dös­tä sil­loin, kun opis­ke­lu­ka­ve­rit hou­kut­te­li­vat pe­laa­maan bil­jar­dia. Sa­mai­nen ys­tä­vä an­toi Raa­mat­tuun poh­jau­tu­via, vii­sai­ta vas­tauk­sia, kun eräs opis­ke­li­ja­ka­ve­rim­me tah­toi ky­see­na­lais­taa us­ko­am­me. Mo­net kes­kus­te­lu­het­ket lu­jit­ti­vat ys­tä­vyyt­täm­me ja he­rät­ti­vät ym­mär­tä­mään, mi­ten eri elä­män­vai­hei­siin voi saa­da juu­ri so­pi­van tuen.

Ko­ta­reis­suil­la olen usein saa­nut ko­kea, et­tä nuo­ti­o­pui­den pa­la­es­sa on sy­dän­kin läm­men­nyt. On is­tut­tu yh­des­sä jut­te­le­mas­sa en­sin ar­ki­sem­min, ja sit­ten kuin huo­maa­mat­ta on joku al­ka­nut pu­hel­la elä­män kal­leim­mis­ta asi­ois­ta. Erään ker­ran yk­si meis­tä ot­ti pu­he­li­men­sa ja lait­toi alus­tuk­sen kuu­lu­maan. En muis­ta tuos­ta alus­tuk­ses­ta enää mi­tään, mut­ta sen muis­tan, mitä sii­nä kuun­nel­les­sa­ni koin.

Olim­me eri­lai­sia. Jo­kai­sel­la meis­tä oli omat sä­rön­sä. Mut­ta jo­kai­sen ki­vut ja mur­heet oli jo kau­an sit­ten kan­net­tu. Sii­hen tar­vit­sim­me muis­tu­tus­ta. Tun­sin, et­tä nämä ih­mi­set oli lah­jak­si an­net­tu juu­ri sii­hen het­keen. Jot­ta muis­tai­sin. Jot­ta jak­sai­sin us­koa.

Mo­nia mui­ta­kin en­ke­lei­tä olen saa­nut koh­da­ta. Joku on kul­ke­nut vie­rel­lä vuo­si­kau­sia, toi­nen vain ly­hy­en het­ken. Kaik­kia hei­tä on kui­ten­kin yh­dis­tä­nyt yk­si ja sama asia. He ovat ol­leet tien­viit­toi­na koh­ti tai­vas­ta.

Ny­kyi­sin lä­hel­lä­ni kul­kee ihan eri­tyi­nen en­ke­li. Sel­lai­nen mat­ka­ys­tä­vä, jon­ka kans­sa olen saa­nut ko­kea yh­den tär­keim­mis­tä asi­ois­ta. Sen, et­tä rak­kaus vah­vis­tuu ja sy­ven­tyy myös an­teek­si­an­non kaut­ta. Tie­dät­kö sen tun­teen? Sen, kun on jol­lain ta­val­la lou­kan­nut tois­ta tai teh­nyt jo­tain muu­ta vää­rää – ja sit­ten tuo ih­mi­nen ve­tää­kin lä­hel­leen ja siu­naa kai­ken an­teek­si. Ra­kas­taa eh­jäk­si. Sii­nä het­kes­sä tuo ra­kas ih­mi­nen on maa­il­man kau­nein ja ih­meel­li­sin.

On vie­rel­le­ni an­net­tu pik­kui­si­a­kin en­ke­lei­tä. Sel­lai­sia, jot­ka ovat ha­vah­dut­ta­neet ar­jen kii­rei­den kes­kel­tä ja avan­neet tär­ke­äm­pää poh­dit­ta­vaa.

Ar­jen haas­ta­vuus on lop­pu­nut, kun met­rin­mit­tai­nen on va­lais­sut päi­vää ihas­te­le­mal­la: "Oi­kees­ti Jee­sus kuu­lee as­ti­an­pe­sun­kin ää­nen. Ja sen kun kään­tää si­vu­ja. Ja hei­nä­sir­kan ää­nen." Ja jos­kus kes­ken pu­ke­mis­rum­ban olen saa­nut yl­lät­tä­en kuul­la tär­ke­än ope­tuk­sen: "Haa­la­ri suo­je­lee al­la­o­le­via vaat­tei­ta, mut­ta Jee­sus suo­je­lee jo­kais­ta, eng­lan­ti­lai­si­a­kin!"

En­tä se het­ki, kun kaik­ki tun­tuu ole­van haas­ta­vaa – ja äk­kiä al­kaa olo­huo­nees­ta kuu­lua mur­ro­si­käi­sen soit­toa ja lau­lua. Tu­tut sä­ve­let le­vi­ä­vät pi­a­non kos­ket­ti­mil­ta suo­raan sy­dä­meen. ”Kii­tos­lau­lua lau­lan, sy­dän nuo­ri on ar­moa täyn­nä...” (sl 202:5) Sel­lai­se­na het­ke­nä on help­po us­koa en­ke­lei­hin. Help­po us­koa sii­hen, et­tä mitä ta­pah­tuu­kin, kaik­ki on hy­vis­sä kä­sis­sä.

Kun mie­tin en­ke­lei­tä, ajat­te­len myös eräs­tä las­te­ni ka­ve­ria. Tuo lap­si ha­lu­aa säi­lyt­tää us­kon, vaik­ka hä­nen van­hem­pan­sa ovat sii­tä luo­pu­neet. Tuo­ta las­ta kat­sel­les­sa ja kuun­nel­les­sa olen ko­ke­nut, et­tä hän näyt­tää va­loa meil­le. Lap­se­nus­kos­saan hän on meil­le en­ke­li.

Jos­kus elä­mään saat­taa tul­la ai­ko­ja, jol­loin tun­tuu, et­tä ei ole ke­tään luo­tet­ta­vaa ys­tä­vää. Us­kon, et­tä sil­loin­kaan ei tar­vit­se ol­la täy­sin yk­sin. Nä­ky­mät­tö­mis­sä mei­tä muis­te­taan ja kan­ne­taan. Ihan jo­kai­se­na het­ke­nä.