Per­he­ar­jes­sa tu­lee vä­lil­lä han­kauk­sia. Nii­tä tu­lee, vaik­ka ra­kas­taa. Tu­lee, vaik­ka ha­lu­ai­si ol­la toi­sel­le hyvä ja iha­na.

Oma it­sek­kyys, vä­sy­mys tai huo­let pii­lot­ta­vat jos­kus al­leen kai­ken hy­vän. Sil­loin saat­taa är­syt­tää mel­kein mikä ta­han­sa asia. Jos­kus jopa se­kin, et­tä toi­nen me­nee vä­sy­mään juu­ri sa­maan ai­kaan kuin it­se.

Olen ko­ke­nut, et­tä pa­ri­suh­teen ki­reim­piin het­kiin on kol­me hy­vää hoi­to­kei­noa. Omas­sa ar­jes­sa­ni olen huo­man­nut, et­tä nii­tä kaik­kia tar­vi­taan. Par­hai­ten ne toi­mi­vat yh­des­sä. Yk­si on hel­lyys. Se, kun toi­nen ohi­men­nen kos­ket­taa hel­läs­ti, sa­noo jo­tain kau­nis­ta. Tai kun saa kä­per­tyä sy­lin läm­pöön ja löy­tää toi­sen sil­mis­tä sen kat­seen, joka on niin ra­kas.

Toi­nen kei­no on aut­ta­mi­nen. Kun nä­kee, et­tä toi­sel­la on haas­ta­vaa, voi tar­jo­ta apua. Ke­hot­taa le­pää­mään ja lait­taa it­se ne tis­kit. Ke­rä­tä vää­rään paik­kaan unoh­tu­neet ta­va­rat, nou­taa polt­to­puut val­miik­si. Voi ky­säis­tä, on­ko mur­hei­ta. Saa kuun­nel­la ja ol­la tu­ke­na.

Suu­rin asia on an­teek­si­an­ta­mus. Se, et­tä saa siu­na­ta an­teek­si, pyy­tä­mät­tä­kin. Tai pyy­tää an­teek­si, jos on it­se rik­ko­nut. Kun puo­li­so ve­tää lä­hel­leen ja siu­naa kai­ken an­teek­si, mie­li ai­van va­pau­tuu. Sy­dän on taas val­mis ra­kas­ta­maan. Ei hait­taa pie­net har­mit, ja isom­mat­kin mur­heet löy­tä­vät oi­ke­an mit­ta­kaa­van.

Ajat­te­len, et­tä rak­kaus li­sään­tyy juu­ri an­teek­si­an­non kaut­ta. Evan­ke­liu­mi kiin­nit­tää sy­dä­met yhä lä­hem­mäk­si toi­si­aan. Toi­sen mer­ki­tys kas­vaa. On help­po ol­la kii­tol­li­nen.

Ja kun evan­ke­liu­mi on saa­nut hoi­taa vä­le­jä, tu­lee halu aut­taa. Rak­kaus he­rää kes­kel­le ar­kea.

Mo­nes­ti olen aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä oli kä­sit­tä­mät­tö­män vii­sas, kun an­toi meil­le toi­sem­me. Yh­des­sä olem­me enem­män. Kun jom­pi­kum­pi on heik­ko, toi­nen on vah­vem­pi. Kun toi­nen kiu­kut­te­lee, ot­taa toi­nen as­ke­leen lä­hel­le ja an­taa kai­ken an­teek­si.

Jos­kus jo­kin asia kal­voi mi­nua pit­käl­le yö­hön. Sil­loin yön pi­mey­des­sä nou­si mie­lee­ni Jaa­ko­bin pai­ni­ko­ke­mus. ”En pääs­tä si­nua, el­let siu­naa mi­nua.” Sil­loin ta­ju­sin, mi­ten tur­haan vai­va­sin miel­tä­ni. Sii­nä ai­van lä­hel­lä oli­vat loh­du­tuk­sen sa­nat.

Ei­kä Tai­vaan Isän rak­kaus ja vii­saus ole jää­nyt sii­hen­kään. Myös lap­set roh­kai­se­vat us­ko­maan. Sen ym­mär­sim­me taas yh­te­nä il­ta­na, kun juu­ri nel­jä vuot­ta täyt­tä­nyt pik­kui­nen var­mis­te­li sän­gys­tään isäl­tä ja äi­dil­tä: ”Oot­te­ko te siu­nan­nu?”

Ajat­te­len, et­tä sa­maa ky­sy­mys­tä mei­dän jo­kai­sen kan­nat­taa miet­tiä, kun ar­jes­sa tök­kii ja tu­lee han­kauk­sia. Evan­ke­liu­min lah­ja kan­taa eteen­päin.