Tui­jo­tan nu­me­roi­ta. Nol­la pro­sent­tia tie­to­ko­neen päi­vi­tyk­ses­tä teh­ty­nä. Sama luku pit­kän odo­tuk­sen jäl­keen. Ve­dän sy­vään hen­keä. Mik­si ih­mees­sä va­lit­sin päi­vi­tyk­sen? Mik­si en ar­van­nut, mi­ten täs­sä kä­vi­si?

Kat­son etei­seen, joka täyt­tyy ih­mi­sis­tä. Hä­li­se­viä nuo­ria, täyn­nä ilois­ta odo­tus­ta. Lei­ri­päi­vä on al­ka­mas­sa ja tie­to­ko­ne, jota tar­vit­sen pa­nee­li­kes­kus­te­lus­sa ja lau­lu­jen hei­jas­ta­mi­ses­sa, ju­mit­taa päi­vi­tyk­sen ta­kia. Mi­ten sai­sin hom­man toi­mi­maan?

Kii­rees­ti alam­me vi­ri­tel­lä va­ra­ko­net­ta val­miik­si. Sii­tä puut­tuu lau­lu­kir­ja­so­vel­lus, mut­ta ku­vien näyt­tä­mi­seen se­kin kel­pai­si.

Kun sa­liin al­kaa vir­ra­ta vä­keä, jän­ni­tys ki­hel­möi vat­sas­sa as­ti. Kun­pa mi­kään ei enää pet­täi­si. Kun­pa löy­täi­sin riit­tä­vät sa­nat ja nuo­ret­kin us­kal­tai­si­vat pu­hua.

En­nen aloi­tus­ta on vie­lä pak­ko käy­dä mie­he­ni pu­heil­la. Tar­vit­sen evan­ke­liu­mia, tu­kea, sitä tun­net­ta, et­tä toi­nen kan­taa ru­kouk­sis­sa.

Sit­ten kaik­ki al­kaa. Nuor­ten lau­lu vir­taa suo­raan si­sim­pään. Ei Isä jätä las­taan, vaan aut­taa, vah­vis­taa.

Kun alan pu­hel­la raa­mat­tu­tuo­ki­on ai­hees­ta, tu­lee hil­jais­ta. Nuo­ret kat­so­vat koh­ti, osa ute­li­ai­na, osa kan­nus­ta­en, odot­ta­en. Ja äk­kiä mi­nun on hel­pom­pi hen­git­tää. Olem­me sa­mal­la po­lul­la, kul­jem­me yh­teis­tä pää­mää­rää koh­ti. Jos­kus on­tu­en ja hor­jah­del­len, vä­lil­lä ke­vein as­ke­lin.

Edes­sä is­tuu vii­si nuor­ta, joi­den kans­sa kes­kus­te­len ai­hees­ta. Poh­dim­me us­ko­vai­sen ys­tä­vän mer­ki­tys­tä. Mie­tim­me yk­si­näi­syyt­tä ja sitä, mi­ten ki­pe­äs­ti voi­vat sa­tut­taa ar­vos­te­lut ja vä­hät­te­lyt, jot­ka tu­le­vat lä­hel­tä.

Poh­dim­me kol­men mie­hen tun­nel­mia, kun hei­tä kul­je­tet­tiin tu­li­seen pät­siin. Nuo­ret to­te­a­vat, mi­ten pal­jon hel­pom­paa on teh­dä oi­kea va­lin­ta, kun ei tar­vit­se teh­dä sitä yk­sin. On hel­pom­paa, kun on lä­hel­lä ys­tä­vä, jon­ka kans­sa voi kes­kus­tel­la ja tar­vit­ta­es­sa siu­na­ta evan­ke­liu­mil­la puo­lin ja toi­sin.

Muis­te­lem­me myös Get­se­ma­nen het­kiä. Jee­sus­ta, joka tar­vit­si ys­tä­viä lä­hel­leen. Ys­tä­viä, jot­ka ei­vät ym­mär­tä­neet, mis­tä oli kyse, vaan nu­kah­ti­vat. Jee­sus­ta, joka kuo­le­man tus­kas­saan sai loh­dun ja vah­vis­tuk­sen suo­raan tai­vaas­ta.

Kun kuun­te­len nuor­ten ai­to­ja poh­din­to­ja, jän­ni­tys haih­tuu. On vain syvä kii­tol­li­suus sii­tä, mil­lai­sia nämä nuo­ret ovat. Nämä nuo­ret, jot­ka pu­hu­vat elä­män tär­keim­mis­tä asi­ois­ta. Ja nuo, jot­ka pen­keis­sä kuun­te­le­vat häi­rit­se­mät­tä, hil­jai­si­na ja kan­nus­ta­en.

Mo­net ker­rat olen raa­mat­tu­luok­kaa ve­tä­es­sä ih­me­tel­lyt sa­maa. Yhä uu­del­leen olen saa­nut voi­man näis­tä nuo­ris­ta, hei­dän ai­tou­des­taan. Sii­tä, mi­ten sy­dä­mes­tään he us­ko­vat. He ei­vät lä­hes­kään ai­na tie­dä vas­tauk­sia. Ei­vät ai­na ym­mär­rä, mik­si jo­kin asia on niin kuin on. Sil­ti he ha­lu­a­vat us­koa.

Lei­ri­päi­vän kaar­tu­es­sa lop­pua koh­ti, mo­nien sket­sien ja leik­kien jäl­keen, lau­lam­me toi­ve­lau­lu­ja. Le­vol­li­sin mie­lin jään kuun­te­le­maan, mi­ten luot­ta­vai­si­na nuo­ret lau­la­vat: Oi Her­ra, tur­vii­si kas­vaa kai­puu, ar­mol­la suo­jaat­han siu­na­ten.

Kii­tol­li­se­na ajat­te­len Tai­vaan Isän rak­kaut­ta, Ju­ma­lan val­ta­kun­nan suo­jaa. Sitä, et­tä juu­ri nyt saan ol­la täs­sä, Ju­ma­lan rak­kau­den ym­pä­röi­mä­nä. Saan ko­kea, et­tä olen sii­nä, mis­sä on mi­nun paik­ka­ni. Tämä teh­tä­vä an­net­tiin mi­nul­le sik­si, et­tä py­syi­sin us­ko­mas­sa.

Ei hait­taa, vaik­ka tek­niik­ka tai oma osaa­mi­nen pet­tää. On ole­mas­sa yk­si, joka sei­soo ta­kuu­mie­he­nä. Tai­vaan Isä huo­leh­tii sii­tä, et­tä loh­tua tar­vit­se­va saa osan­sa. Evan­ke­liu­min sa­nois­sa riit­tää va­loa ja voi­ma­va­raa jo­kai­sel­le.