Lap­si sy­lis­sä­ni ku­rot­taa kä­del­lään, hi­pai­see kas­vo­ja­ni. Hi­taas­ti hy­my­kuo­pat ko­ver­tu­vat sy­vem­mik­si, sil­miin he­rää nau­ru. Näen ra­jat­to­man luot­ta­muk­sen, va­lon, joka on. Hil­jaa tal­len­nan het­ken ja up­po­an sen läm­pöön.

Kun mi­nua pyy­det­tiin blo­gis­tin teh­tä­vään, mie­tin, mi­ten osai­sin kir­joit­taa sel­lais­ta, joka kos­ket­taa. Us­kal­tai­sin­ko an­taa it­ses­tä­ni tar­peek­si? Luot­tai­sin­ko lu­ki­jaan, tun­te­mat­to­maan ih­mi­seen siel­lä jos­sa­kin? Voi­sin­ko ker­toa aras­te­le­mat­ta, mitä ajat­te­len?

Jos­kus on vai­ke­aa ol­la roh­kea. Jos­kus on vai­ke­aa luot­taa.

Kun olin lap­si, isä­ni kuo­li. Me­ne­tin lap­suu­des­ta­ni kor­vaa­mat­to­man osan, jy­ke­vän kal­li­on, ih­mi­sen jota ra­kas­tin. Joka ra­kas­ti. Me­ne­tin tur­val­li­suu­den­tun­net­ta. Aloin ta­ju­ta, et­tä kaik­ki ei ole py­sy­vää, ei­kä help­poa.

Kou­lu­kiu­saa­mis­vuo­si­na me­ne­tin li­sää luot­ta­mus­ta, it­se­kun­ni­oi­tus­ta­kin. Lunt­ta­sin kou­lus­sa, jot­ta näyt­täi­si sil­tä, et­tä kaik­ki oli hy­vin. Luu­lin sääs­tä­vä­ni äi­tiä, kun vai­ke­nin kiu­saa­mi­ses­ta ja muus­ta vai­ke­as­ta. Yri­tin vain sel­vi­tä, rä­pi­köi­dä kou­lun lop­puun. Hä­pe­sin sitä, et­tä olin eri­lai­nen. Sitä, et­tä en kel­van­nut. Sitä, et­tä olin lii­an herk­kä. Lii­an louk­kaan­tu­va. Lii­an jo­ta­kin.

Vas­ta vuo­sien pääs­tä aloin ym­mär­tää, mi­ten nuo ajat muok­ka­si­vat mi­nua. Rik­koi­vat, mut­ta myös ra­ken­si­vat.

Olen teh­nyt mat­kal­la­ni vir­hei­tä, vää­riä va­lin­to­ja, ihan niin­kuin muut­kin. On­nek­si sa­tut­ta­vien­kin asi­oi­den ohit­se on mah­dol­lis­ta pääs­tä. Vää­rät teot saa pyy­tää ja an­taa an­teek­si.

Mei­tä ih­mi­siä on mo­nen­lai­sia ja jo­kai­sel­la on omat taus­tan­sa, omat ki­pu­pis­teen­sä. Em­me vält­tä­mät­tä osaa aja­tel­la, et­tä se asia, joka it­sel­le on help­po tai mer­ki­tyk­se­tön, voi toi­sel­le ih­mi­sel­le ol­la se, joka mur­taa. En näe si­nun sy­dä­mee­si – et­kä sinä mi­nun. Sik­si tar­vi­taan py­säh­ty­mis­tä ja sa­no­ja. Kuun­te­le­mis­ta.

Olen jou­tu­nut jos­kus ko­ke­maan, et­tä se, mi­hin luo­tin, on mur­tu­nut. Olen saa­nut kui­ten­kin myös ko­kea, et­tä yk­si pe­rus­kal­lio ei mur­ru.

Us­kon, et­tä on ole­mas­sa voi­ma, joka kan­taa sil­loin­kin, kun vas­toin­käy­mi­set vie­vät ta­sa­pai­non. Ju­ma­la, kai­ken luo­ja, tun­tee ja tie­tää mi­nut ko­ko­naan, pal­jon pa­rem­min kuin minä it­se. Tur­val­li­ses­ti saan us­koa, et­tä mi­nun­kin vir­hee­ni ja vää­rät te­ko­ni on an­net­tu an­teek­si. Mi­nus­ta ei tule vir­hee­tön­tä, mut­ta juu­ri sii­hen vas­taa täy­del­li­nen ar­mo.

En tule kir­joit­ta­maan täy­del­lis­tä blo­gia. Tai­ta­mat­to­min sa­noin saa­tan sa­tut­taa ja är­syt­tää. Mut­ta ha­lu­an ko­keil­la, ha­lu­an tart­tua tä­hän teh­tä­vään. Ko­e­tan kir­joit­taa sii­tä, mitä koen ja näen. Ki­vik­koi­sis­ta po­luis­ta ja kan­ta­vis­ta pit­kos­puis­ta. Pie­nes­tä kä­des­tä, joka on riit­tä­vän al­haal­la ta­lut­ta­maan.

Ha­lu­an kir­joit­taa sii­tä, mi­ten yk­sin­ker­tai­set sa­nat voi­vat py­säyt­tää tai yk­si ai­noa kat­se ker­toa kai­ken tär­ke­än.

Ha­lu­at­ko kul­kea mu­ka­na?