Jou­lun al­la yk­si nuo­ris­tam­me ker­toi toi­veen­sa jou­luun liit­ty­en. Se ei ol­lut lah­ja­toi­ve, ei ai­na­kaan jou­lu­pu­kil­le esi­tet­tä­vä. ”Kun­pa saa­tais viet­tää jou­lua ko­to­na, kaik­ki yh­des­sä”, poi­ka huo­kai­si. Tuo hil­jai­nen toi­ve kos­ket­ti sy­väs­ti. Se si­säl­si niin pal­jon, ker­toi sii­tä, mil­lai­sia päi­viä meil­lä oli ta­ka­na.

Lop­pu­vuo­des­ta olin käy­nyt mo­nis­sa ter­veys­tut­ki­muk­sis­sa. Lää­ki­tyk­set oli aloi­tet­tu ja li­sää tut­ki­muk­sia mää­rät­ty. Nämä huo­let kui­ten­kin unoh­tui­vat sii­nä vai­hees­sa, kun las­tam­me kii­dä­tet­tiin yh­den vii­kon ai­ka­na jo kol­mat­ta ker­taa sai­raa­laan ko­vien ki­pu­jen vuok­si. Aja­tuk­sis­sa kul­jin am­bu­lans­sin mu­ka­na ja mo­net ru­kouk­set nou­si­vat Ju­ma­lan puo­leen. Au­ta mei­tä, ra­kas Tai­vaan Isä, au­ta. Noi­ta sa­no­ja tois­te­lin uu­del­leen ja uu­del­leen. Ja Tai­vaan Isä aut­toi.

Ti­lan­ne rau­hoit­tui, ra­juim­mat ki­vut hel­lit­ti­vät. Saim­me lap­sem­me ko­tiin ja lu­pauk­sen sii­tä, et­tä al­ku­vuo­des­ta tu­li­si lä­he­te ki­rur­gil­le. Saim­me no­jau­tua aja­tuk­seen, et­tä lap­sen ki­pui­hin tu­li­si hel­po­tus.

Huo­lien kes­kel­lä poh­dim­me mie­he­ni kans­sa jou­luun val­mis­tau­tu­mis­ta. So­vim­me, et­tä em­me mu­reh­ti­si sitä. Ot­tai­sim­me jou­lun vas­taan sel­lai­se­na kuin se tu­li­si. Muis­tim­me, et­tä lop­pu­jen lo­puk­si en­sim­mäi­nen jou­lu tuli ai­ka­naan köy­hään tal­liin. Tuo ar­ki­nen yö­py­mis­paik­ka täyt­tyi Ju­ma­lan hy­vyy­del­lä. Tär­kein­tä oli­si, et­tä sai­sim­me yh­des­sä iloi­ta suu­rim­mas­ta lah­jas­ta, jou­lun sy­vim­mäs­tä sa­no­mas­ta. Ajat­te­lim­me, et­tä jou­lun ilo kyl­lä löy­täi­si mei­dän­kin ko­tiim­me, kun sitä Ju­ma­lal­ta pyy­täi­sim­me.

Sit­ten ta­pah­tui jo­tain. Naa­pu­rim­me soit­ti­vat ovi­kel­loa. He kan­toi­vat sy­lis­sään jou­lu­lei­von­nai­sia. Myös muu­al­ta saim­me läm­pi­miä jou­lu­ter­vei­siä. Eri­tyi­ses­ti py­säyt­ti se, et­tä meil­le täy­sin tun­te­ma­ton ih­mi­nen ajoi pi­haan ja kan­toi ovem­me eteen jou­lu­kuu­sen. Hän­kin ha­lu­si an­taa meil­le jou­lui­loa.

Sii­nä vai­hees­sa, kun ys­tä­vä­per­heen lap­set sei­soi­vat oven ta­ka­na ja kan­toi­vat kä­sis­sään jou­lu­lei­piä, mie­lee­ni nou­si tut­tu ru­kous ja sen to­teu­tu­mi­nen. An­na meil­le mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me. Las­ten kas­voil­la näin Ju­ma­lan rak­kau­den. Koin vah­vas­ti, et­tä oli ta­pah­tu­nut jou­lun ih­me.

Jou­lu­na kat­se­lim­me kuu­sen ih­meel­lis­tä kau­neut­ta. Lau­loim­me jou­lu­lau­lu­ja ja hil­jen­nyim­me tär­keim­män sa­no­man ää­rel­le. Ja kun luin olo­huo­nees­sa ää­neen lap­suu­sai­ka­ni lem­pi­ker­to­mus­ta, Väi­nö Ha­vak­sen Pir­je­tan jou­lu­rau­haa, ajat­te­lin, et­tä sama ih­me oli tul­lut to­dek­si meil­le.

Meil­le näy­tet­tiin, et­tä Ju­ma­la voi siu­na­ta jou­lun myös ajal­li­sel­la ta­sol­la. Sil­loin, kun it­sel­tä lop­pu­vat mah­dol­li­suu­det, Ju­ma­la näyt­tää, et­tä hän voi an­taa kai­ken, mikä on tar­peen. Ja jos­kus vie­lä­kin enem­män. To­del­lis­ta iloa ei voi os­taa. Se an­ne­taan.

Si­nua, joka mie­tit al­ka­nut­ta vuot­ta eh­kä mur­hei­den ja huo­lien pai­na­ma­na, tah­toi­sin loh­dut­taa. Sinä et ai­na it­se tie­dä, mikä on si­nul­le hy­väk­si. Luo­ta Ju­ma­lan suu­reen vii­sau­teen. Hän sal­lii jos­kus myrs­ky­jen nous­ta, mut­ta voi ne ajal­laan tyyn­nyt­tää. Tur­val­li­ses­ti saat ru­koil­la päi­vii­si var­je­lus­ta ja siu­naus­ta, riit­tä­vää iloa. Sil­lä mitä iki­nä elä­mäs­sä koh­taat­kin, et ole yk­sin, kun vain tur­vaat Ju­ma­lan voi­maan.