Olen viet­tä­nyt elä­mä­ni ai­ka­na vii­si­kym­men­tä­kuu­si isän­päi­vää. Tä­män vuo­den isän­päi­vä oli eri­lai­nen kuin ai­em­mat. On­nit­te­lu­lau­lu­jen, suk­kien tai ris­tik­ko­leh­tien vie­mi­sen si­jas­ta sy­ty­tim­me hau­dal­le kynt­ti­lät. Hau­taus­maa oli kau­nis. Il­lan pi­mey­den kes­kel­lä tuik­ki­vat lu­kui­sat kynt­ti­län lie­kit. Nii­den kirk­kaus ker­toi sii­tä läm­mös­tä, jol­la omai­set ovat lä­hei­si­ään tä­nä­kin isän­päi­vä­nä muis­ta­neet.

Sa­no­taan, et­tä jo­kai­nen isä on päi­vän­sä an­sain­nut. Näin se var­mas­ti on. Ajat­te­len myös, et­tä jo­kai­nen lap­si on isän­päi­vän­sä an­sain­nut. Kui­ten­kaan ky­sei­nen päi­vä ei ai­na to­teu­du ha­lu­tul­la ta­val­la.

On isiä, jot­ka ovat sai­raa­las­sa, ei­vät­kä voi ja­kaa las­ten iloa ja rie­mua ko­ti­sän­gys­sä aa­mu­he­rä­tys­tä odo­tel­len. Jot­kut isis­tä ovat työ­mat­kal­la ja on­nit­te­lut vaih­de­taan pu­he­li­mes­sa, jos työ­kii­reet an­ta­vat myö­ten. On myös isiä, joi­den käy­tös on ar­vaa­ma­ton­ta päih­tei­den, vä­ki­val­lan tai sai­rau­den vuok­si. Sel­lai­sis­sa per­heis­sä ei vält­tä­mät­tä ai­na tie­dä, mitä isän­päi­vä tuo tul­les­saan.

Mei­dän per­hees­sä ei isän­päi­vä­kort­tien ja pien­ten lah­jo­jen te­ke­mi­nen ol­lut ai­na yh­tä juh­laa. Isä oli muut­ta­nut ko­toa, ei­kä isän­päi­vän viet­to­ta­vois­sa ol­lut mi­tään sään­nöl­li­syyt­tä. Mo­ni­na vuo­si­na lap­set ei­vät edes ta­van­neet isään­sä ko­vin usein. Muis­ta­mi­sen lä­het­tä­mi­nen pos­tis­sa ei tun­tu­nut lap­sis­ta ko­vin hy­väl­tä vaih­to­eh­dol­ta.

Kun lap­set oli­vat kou­lus­sa, var­sin­kin ala­luo­kil­la, isän­päi­vä­as­kar­te­luil­la oli suu­ri mer­ki­tys ja sitä var­ten val­mis­tau­dut­tiin huo­lel­li­ses­ti. Erää­nä vuon­na yk­si lap­sis­ta­ni tuli ko­tiin ja esit­te­li in­nos­tu­nee­na kort­te­jaan. Hän oli teh­nyt kak­si kort­tia. Toi­nen kor­teis­ta oli osoi­tet­tu isäl­le ja toi­nen pa­pal­le. Opet­ta­ja oli il­moit­ta­nut, et­tä jo­kai­nen voi ha­lu­tes­saan teh­dä kor­tin myös jol­le­kin muul­le kuin isäl­le, esi­mer­kik­si pa­pal­le, joka myös viet­tää isän­päi­vää. Opet­ta­ja huo­mi­oi hie­no­tun­tei­ses­ti myös lap­set, joil­la ei syys­tä tai toi­ses­ta ol­lut mah­dol­li­suut­ta an­taa kort­tia omal­le isäl­leen.

Ai­van ku­ten jo­kai­sen per­heen isän­päi­vät ovat hie­man eri­lai­sia, myös isät ero­a­vat toi­sis­taan. Jo­kai­nen isä kas­vaa van­hem­muu­teen per­heen­sä kes­kel­lä, kui­ten­kin kan­ta­en omia luon­teen­piir­tei­tään ja omi­nai­suuk­si­aan mu­ka­naan. Myös ym­pä­röi­vä yh­teis­kun­ta vaa­ti­muk­si­neen ja odo­tuk­si­neen an­taa oman pa­nok­sen­sa van­hem­muu­den kas­vup­ro­ses­siin.

Van­hem­mak­si kas­va­mi­nen vaa­tii ai­na ai­kaa. Juu­ri kun al­kaa jo­tain op­pi­maan, lap­set ovat jo seu­raa­vas­sa kas­vu­vai­hees­sa ja tar­vit­se­vat eri­lais­ta van­hem­paa. Ai­ka ku­luu no­pe­as­ti, vaik­kei se ai­na sil­tä tun­nu. Lap­set ovat hy­vin pian ai­kui­sia ja muut­ta­vat pois ko­toa. On taas opit­ta­va uu­si van­hem­muu­den muo­to – ai­kuis­ten las­ten van­hem­muus.

On loh­dul­lis­ta, et­tä niin omaan kas­va­mi­seen kuin las­ten­kin kas­vat­ta­mi­seen on löy­det­tä­vis­sä hy­viä op­pai­ta ja aut­ta­jia. An­teek­si­an­ta­mus, rak­kaus ja ar­mol­li­suus ta­soit­ta­vat yh­teis­tä mat­kaa. Käyt­tä­kääm­me nii­tä, myös it­se­äm­me koh­taan.