Is­tun ys­tä­vä­ni pöy­dän ää­res­sä ja kuun­te­len hä­nen ta­ri­naan­sa elä­mäs­tä ja van­huu­den yk­si­näi­syy­des­tä. Hä­nen puo­li­son­sa on kuol­lut muu­ta­ma vuo­si sit­ten yli nel­jän­kym­me­nen yh­tei­sen vuo­den jäl­keen. Ikä­vä jäy­tää edel­leen sy­dän­tä, ja yk­si­näi­syys nos­tat­taa kyy­ne­leet sil­miin.

Ys­tä­vä­ni koti on kau­niil­la pai­kal­la suu­ren jär­ven ran­nal­la. Lä­hel­lä ei tal­vi­sin asu ke­tään, jo­ten naa­pu­riin ei voi sil­loin pii­pah­taa vaih­ta­maan aja­tuk­sia. Ki­vut ovat käy­neet tu­tuik­si ja nii­den­kin vuok­si läh­te­mi­nen ko­toa on vai­ke­aa. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le­kin on kym­me­nen ki­lo­met­riä mat­kaa, ja seu­roi­hin läh­te­mi­nen omal­la au­tol­la on työ­läs­tä. Hän osaa ol­la yk­sin, mut­ta jat­ku­va yk­sin ole­mi­nen käy ras­kaak­si.

Tal­vi oli pit­kä, mut­ta on­nek­si näin ke­säl­lä naa­pu­ri­mö­keis­sä al­kaa ol­la enem­män kä­vi­jöi­tä. Nii­den asuk­kaat pii­pah­ta­vat myös ys­tä­vä­ni luo­na vir­kis­tä­mäs­sä hä­nen päi­vään­sä. Nämä vie­rai­lut ovat kirk­kai­ta au­rin­ko­pilk­ku­ja ar­jen har­mau­des­sa. Niis­tä käyn­neis­tä riit­tää muis­tel­ta­vaa pit­kään. Nii­den ar­von ym­mär­tää, kun nä­kee sil­mis­tä lois­ta­van läm­mön ja huo­maa pu­heen pa­laa­van yhä uu­del­leen ja uu­del­leen näi­hin tär­kei­siin het­kiin.

Sii­nä is­tu­es­sa­ni ja kuun­nel­les­sa­ni tun­nen ole­va­ni ai­van kuin opin­to­mat­kal­la. Mie­tin, kuin­ka pal­jon ym­pä­ril­läm­me on van­huk­sia, joi­den on vai­kea pääs­tä seu­roi­hin ja mui­hin tär­kei­siin ti­lai­suuk­siin niin kuin en­nen. Kuin­ka moni on yk­sin asu­es­saan jää­nyt sai­rauk­sien­sa ja vai­vo­jen­sa vuok­si eris­tyk­siin, ei­kä jo­ka­päi­väis­tä pu­he­ka­ve­ria ole voi­nut pi­tää enää it­ses­tään­sel­vyy­te­nä?

Voi­si­vat­ko yhä use­am­mat rau­ha­nyh­dis­tyk­set kar­toit­taa van­huk­sia, joi­den voi­mat ei­vät enää rii­tä kul­ke­mi­seen ja tar­jo­ta heil­le kyy­tiä seu­roi­hin? Voi­si­ko seu­ra­kun­tien ys­tä­vä­toi­min­taa laa­jen­taa niin, et­tä yhä use­am­mat van­huk­set pää­si­si­vät sii­tä osal­li­sek­si? Ja en­nen kaik­kea, voi­sim­me­ko me it­se ku­ka­nen­kin nos­taa kat­set­tam­me omia ym­py­röi­täm­me ylem­mäk­si ja miet­tiä lä­hel­lä asu­via van­huk­sia. Mitä minä ja sinä voi­sim­me teh­dä van­hus­ten hy­väk­si?

Kum­pa muis­tai­sim­me raa­ma­tun kul­tais­ta sään­töä näi­tä asi­oi­ta miet­ties­säm­me: "Kaik­ki, min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le” (Matt. 7:12).